Nainen taide-elokuvassa: Haluttavuuden vaade haastavana yhtälönä

Nainen taide-elokuvassa: Haluttavuuden vaade haastavana yhtälönä

(essee julkaistu niin & näin -lehden numerossa 1/19. Kannattaa lukea lehteä, siinä on hyviä juttuja ja hienot kuvat!)

Ruotsalaistaiteilija Anna Odell hakee toistuvasti konfliktia oman hahmonsa ja erilaisten yhteisöjen, rakenteiden, jopa yhteiskunnan välille, mistä myös hänen edellinen elokuvansa Luokkajuhla (Återträffen, 2013) tuli tunnetuksi ja kiitellyksi. Odellin uusin elokuva X&Y (2018) on kohtuuton, tärkeä, hauska, ärsyttävä, ajankohtainen, älykäs, eläimellinen, poseeraava, ”vilpitön”. Se on myös uuvuttava, koska sen asetelma pyörii niin painostavasti heteronormatiivisen halun voimasuhteiden ympärillä.

Meta(-ei-)fiktiivinen elokuva alkaa Odellin ja hänen maanmiehensä, machorooleistaan ilmeisen tunnetun Michael Persbrandtin keskustelulla penetraatiosta. Odell mielii penetroida Persbrandtin strap-on-dildolla elokuvassa, jota he ovat alkamaisillaan tekemään yhdessä (tai siis tekevät jo) ja jossa he esittävät itseään. I’m all in, murahtaa Persbrandt. Samalla elokuvaan virittyy vertailevan katsomisen tilan: #metoo-kampanjan jälkeisessä maisemassa kohtauksia on havainnollista ajatella myös sukupuoliroolit toisin päin käännettyinä. Kovapintaisuudellaan pelaava ruotsalaiselokuvan alfauros voi melko turvallisesti sokkonakin suostua ”mihin vain”, jos elokuva niin vaatii. Maailmantähden agentit kuitenkin kiirehtävät kieltämään strap-on-penetraatiokohtaukset, sillä haluavat ”suojella näyttelijää”. ”Tavallinen” elokuvaseksi käy kuulemma päinsä.

X&Y nähtiin Rotterdamin elokuvajuhlien kilpasarjassa. Festivaalin videohaastattelussa Odell ilmoittaa haluavansa tutkia, miten yhteiskunta suhtautuu yhtäältä tunnettuun alfaurokseen ja toisaalta Odelliin, joka on jo leimautunut ”hulluksi taiteilijaksi”. Hän vaati koulukiusaajiaan itsepintaisesti tilille Luokkajuhlassa, mutta hänen lopputyönsä Tuntematon, nainen, 2009-349701 (Okänd, kvinna 2009-349701, 2009) oli sekin kohuttu. Teoksessa Odell esitti uudelleen aiempaa, todellista psykoosikohtaustaan siksi uskottavasti, että päätyi lepositeisiin psykiatriseen sairaalaan ja sai myöhemmin 50 päivän päiväsakot tunnustettuaan vain näytelleensä avuntarpeensa.

Kaikissa Odellin teoksissa tosi ja esitetty asetetaan jännitteiseen suhteeseen. Uusin elokuva sijoittuu kokonaan studioon, mikä myös ilmakuvissa tehdään selväksi, hieman Lars von Trierin Dogvillen (2003) tapaan. Odell ilmoittaa juhlavasti haluavansa tutkia identiteetin käsitettä ja kurottaa sekä itsensä että Persbrandtin julkisuuskuvan taakse. Projektin ulkopuoliset – viime kädessä yleisö – eivät periaatteessa voi tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, mutta elokuvassa sen ainakin esitetään jäävän hieman hämäräksi työryhmällekin. Odell värvää produktioon kuusi enemmän tai vähemmän tunnettua skandinäyttelijää, joukossa muun muassa von Trierin elokuvista tuttu Jens Albinus sekä vastikään pop-ikoni Nicoa näytellyt Trine Dyrholm. Kuusikon on määrä edustaa Odellin ja Persbrandtin eri puolia ja pysyä näissä rooleissaan vuorokauden ympäri vaihtelevissa tilanteissa. Albinus esimerkiksi on Odellin herkkä, neuroottinen puoli ja Dyrholm Persbrandtin analyyttinen, kriittinen puoli.

Näkyvin osa tästä identiteettikaleidoskoopista pyörii seksuaalisuuden ja halun ympärillä. Mitään muuta ei esitetä kovin keskeisenä tai kiinnostavana, vaikka Persbrandt yrittää tuoda esiin vakavampia näyttämö- ja kuvataiteellisia pyrintöjään. Heti avauskeskustelunsa sinetiksi pääpari päätyy kuivapanemaan studion pöydällä, eikä aihepiiriä hyljätä teoksen edetessä. Odellin päätavoite tuntuu olevan jonkinlaisen seksuaalisen yliotteen saaminen alfauroosta. Myöhemmin hän leikittelee kaikkien tyrmistykseksi ajatuksella, että kaksikko saattaisi alulle erityisen ”taidevauvan” (konstbarn) osana elokuvaa. Katseluni kiepsahtaa pohtimaan, kuinka monta konstbarnia vaikkapa juuri juhlavuosijuhlittu Ingmar Bergman ja muut veikeät auteurit ovat jälkeensä jättäneet kenenkään pitämättä sitä erityisen pöyristyttävänä[1].

”Sisäistä eläintään ymmärtääkseen” Odell myös valmistaa paljastavan susipuvun, joka yllä hän ensin poseeraa metsäisessä ympäristössä ja sitten viettelee Persbrandtin. Seksuaalidraaman kierteet kuitenkin monimutkaistuvat, kun Persbrandt yhtyy himokkaasti myös Vera Vitaliin – tai siis Vitaliin näyttelemässä Odellin spontaania ja erotomaanista alter egoa. Mustasukkainen (tai ”mustasukkainen”) Odell kostaa harrastamalla seksiä Jens Albinuksen, herkän versionsa, kanssa. Myöhemmin ”team Odell” kokee henkilövajetta, kun onantointihaluinen Odell yrittää lähennellä ja kosketella näyttelijöitään. Yksi heistä kokee tämän erityisen ahdistavana ja jättää tuotannon. ”Onko koskaan aiemmin syytetty taiteilijaa oman itsensä seksuaalisesta ahdistelusta”, puuskahtaa Odell. Tapahtumaketju piirtää jälleen näkyviin taiteellisen ilmaisuvapauden ja vallan väärinkäytön ajankohtaisen rajankäynnin: tarvitseeko näyttelijän sietää mitä hyvänsä ohjaajan vision ja päähänpistojen armoilla, taiteen nimissä?

”Miksi olet niin keskittynyt panemiseen?” tivaa Trine Dyrholm Odellilta identiteettileikkien tihetessä. Hyvä kysymys. Odell ei aiemman tuotantonsa perusteella pelkää penkoa kiperiä ja monimutkaisia sosiaalisia tilanteita, mutta miksi hän haluaa X&Y:ssä palauttaa taiteilijan omakuvansa uudestaan ja uudestaan seksuaalisen vetovoiman koetteluun? Elokuvan alkupuolella ilmoitettu tehtävänasettelu tähtää identiteetin ja julkisuuskuvan tutkimiseen. Kai siinä on muitakin puolia? Miksei X&Y pääse tai edes pyri haluttavuuden ja pantavuuden kehikon tuolle puolen? Vaikka pidän elokuvaa riemastuttavana, jää se Rotterdamin jälkeen koko alkuvuodeksi hiertämään kuin hiekoitussora talvikengässä. Palaan toistuvasti pohtimaan seksualisoituneisuuden nyansseja, jotka ovat viime vuosina yhä enemmän vaivanneet eräiden naistaiteilijoiden teosten äärellä. En aina aivan hahmota, miten niiden ”naiskatse” (female gaze) ei olisi vain omalla tavallaan sisäistettyä ja jalostettua ”mieskatsetta” (male gaze).

 

Nätti ja neutraali nakuna

Vaikka Odell kohtuuttoman taiteilijan roolissaan laittaa itsensä ”rohkeasti” likoon, hän ei kuitenkaan kyseenalaista sitä samaa haluttavan naisen muottia, joka on niin tuttu ja hallitseva valtavirtaviihteestä taide-elokuvaan. Teoksissa voidaan käsitellä henkistä rikkonaisuutta, syömishäiriöitä, seksuaalista väkivaltaa ja muita monisyisiä ongelmia. Tästä huolimatta myös näissä esityksissä nähdään useimmiten vartalo, joka on kykenevä, valkoinen, hoikka, seksikäs, kaunis, ei liian vanha eikä löysä, ennen kaikkea ”haluttava”. Vaikka teokset kritisoisivat kauneusihanteita ja esineellistävää kulttuuria, ne samalla tulevat osallistuneeksi niihin. Pirullinen Catch-22! Odellin kohtaukset susipuvussa olisivat helposti heti koomisia, jos hän olisi huomattavasti robustimpi. Tietenkään en edellytä, että hän hiippailisi hassuissa vartalotoppauksissa, mutta häntä ei vahingossakaan kuvata epäesteettisesti. Nyt Odell on alfanaaras, joka ottaa mittaa Persbrandtin alfauroosta. Laihan naisen alastomuus on neutraalia ja siksi sopiva merkitsijä taideteokseen. Nuorena kuolleen traagisen valokuvaajasankarittaren Francesca Woodmanin alastonkuvat kertovat puhtaasti enkelinä olemisesta, Iiu Susirajan poseeraukset taas tulkitaan kriittisenä tai koomisena statementina.

Samaa hiertävyyttä on suomalais-egyptiläisen taiteilijan Samira Elagozin teoksissa. Maailman tärkeimmän dokumenttielokuvafestivaalin IDFA:n kokeellisessa Paradocs-sarjassa ensi-iltansa 2016 saaneen Craigslist Allstarsin (2016) lähtökohta oli Elagozin ilmoitus internetin kenties sattumanvaraisimmalla palstalla: ”24 year-old girl […] looking for strangers”. Näistä kohtaamisista rakentuu elokuva, jossa miehet (kaikki vastanneet olivat miehiä) saavat päättää, miten he kameran edessä esiintyvät. Lähinnä he esiintyvät haluamassa Elagozia eri tavoin. ”Asiantuntija” luennoi täydellisen sperman koostumuksesta, ”Ohjaaja” haluaisi ohjata piiskauskohtauksen Elagozin kanssa, ”ranskanopettaja” taas sitoo bondage-asetelmiin. Parin miehen kanssa Elagoz kuvaa itsensä harrastamassa seksiä: ”Taikurin” kanssa romanttisessa nopeutusjaksossa, ”ukrainalaisen” kanssa taas kuin alistuspornoelokuvassa. ”Turkkilainen tanssija” on herttaisen oloinen vanha mies, joka ei ilmeisesti halua sen kummempaa kuin tanssia Elagozin kanssa kansantanssia. Jakso tuntuu hengähdystauolta enkä voi olla ajattelematta, minkälainen elokuva olisi mahtanut syntyä, jos Craigslistilla olisi huhuillut 44- tai 54-vuotias nainen.

Anna Odellia tai Samira Elagozia ei voi passittaa ”rumuuskouluun”. He varmastikin esittävät itseään uskottavasti, sellaisina kuin ovat. Silti jään kaipaamaan jotain itsereflektiota heidän itsen esittämisestään. Miksi halun ja haluttavuuden katiska jököttää näissä syvissä vesissä niin annettuna, vaikka teokset väittävät käsittelevänsä ”identiteettiä” tai ”kohtaamisia”? Samalla tämän huomauttaminen tuntuu kiusalliselta: haluaisin löytää seksipositiivisessa diskurssissa jonkin uusasiallisen kaistaleen, jossa olisi tilaa (itse)kritiikille tulematta asemoiduksi umpikonservatiiviseksi ilonpilaajaksi. Tästä ristiriidasta on osuva kuvaus Laura Gustafssonin Pohjassa (2017), jossa teinityttöä nuhdellaan ihastuttavan, vaalean, laihan, isorintaisen ja  miellyttämishaluisen naisihanteen ylläpitämisestä:

”Kappeliini asteli jo varhain, yläasteen aikaan viimeistään, Kaikkien Kunnioitettavien Naisten Yhtenäisyys. Hän istahti etupenkkiin, katseli ateistin varmuudella kirkkoani ja nimesi ikonini epäjumalankuviksi, saarnasi, että ne ovat haitallisia itsetunnolleni. Niiden palvominen on sairasta ja alistavaa ja epäoikeudenmukaista. ’Tuon nyt tajuaa idioottikin’, nyökyttelin ja liityin hänen joukkoonsa, ja siinä joukossa olin vahva. Myöhemmin kaivoin salakäytävän kirkkooni ja jatkoin uhraamista.”[2]

Miksi pitää uhrata? Mihin pisteeseen asti se on oma valinta ja miten se vaikuttaa muihin? Gustafsson on kirjoittanut samasta tematiikasta myös mainioon Kikka Fan Club -esitykseen (2017) liittyvässä tekstissään ”Kikka ja näkyvä naiseus”: ”Naista, joka ottaa käyttöönsä korostetun feminiinisyyden, ei arvosteta koskaan.”[3] Itse taas en löydä keskusteluyhteyttä tämän korostetun feminiinisyyden kanssa, jonka itsetuhoista, myyttistä vetovoimaa kuvittaa myös Anna Erikssonin kunnianhimoinen M (2018). Ehkä se on toissijaista, sillä näissä performansseissa ei tunnuta hakevan minun arvostustani, vaan puhutaan ohitseni ja ylitseni yhä vain haluavalle miehelle. Kuuluisiko minun samastua haluajaan vai halun kohteeseen? Jään katsojana kolmanneksi pyöräksi.

Olga Palo artikuloi kärkkäässä esseessään ”Perse paljaana purkupallon päällä”, etteivät nuoret, seksuaalisuuttaan esittelevät naiset, kuten vaikkapa ”Wrecking Ball” -musiikkivideolla alasti keinuva Miley Cyrus, tarvitse holhousta ja pelastajaa. Huomio kohdistuu Palon mukaan väärin, kun keskitytään paheksumaan näitä naisia eikä rakenteita. Kyllä, mutta miten naiset vaikuttavat rakenteisiin? Kuten Palo huomauttaa, naisen seksuaalisuuden tulisi mahtua samaan kehoon toimijuuden kanssa ilman, että katseen valta muuttaa kohteensa automaattisesti uhriksi.[4] Mutta miksei seksuaalisuuden performointia voisi samalla tarkastella (itse)kriittisesti, varovaisena kysymyksenä siitä, minkälaista todellisuutta nämä performanssit toisintavat ja ruokkivat.

Miksi minua kiinnostaisi kutsua näitä uskaliaita naisia hutsuiksi? En näe oman epämukavuuteni paikantuvan moraaliseen närkästykseen. Pikemmin minua kaihertaa, etteivät nämä performatiiviset naiseudet kuitenkaan juurikaan lavenna naiseuden liikkumatilaa, auta muuttamaan kuvastoa monimuotoisemmaksi. Minusta tuntuu nämä teokset nähtyäni, että olen perustavanlaatuisesti vääränlainen, väärän näköinen, väärän muotoinen, väärän estoinen osallistumaan vuorostani tähän leikkiin. Odellin ja Elagozin teosten esittämä naiseus ja seksuaalisuus ovat jollekulle muulle kuin minulle. Kikka Fan Clubista jäi vapauttava vaikutelma, että (esityksen) Kikalta ei olisi ollut pois, jos kaikenlaiset ihmiset olisivat performoineet seksikkyyttä ja ”viihdyttämishalua” samalla tavalla kuin hän. Aikalaiskulttuuri ei tätä halunnut ymmärtää, ja Kikkaa vähäteltiin suotta. Edelleen ympäröivässä maisemassa mahdollisen seksikkään alue on rajattu niin ahtaalle, että normista poikkeava on naurettavaa tai groteskia ja normiin mahtuva puolestaan ”pelkkää” seksikkyyttä.

Elagozkaan ei tunnu Craigslist Allstarsissaan tai sen sisarteoksessa Cock, Cock… Who’s There? (2017) lopulta pääsevän viattoman ja langenneen kahtiajaosta ratkaisevaan moneuteen ja määrittelemättömyyteen. Monologia ja videotaidetta yhdistelevä esitys argumentoi, ettei Elagozin kokema seksuaalinen väkivalta saa määritellä häntä ihmisenä. Silti viimeiseksi kuvaksi jää punattujen huulien välistä valuva sperma Händelin ”Lascia ch’io piangan” soidessa. Onko Elagozin tai Odellin velvollisuus tuottaa katsottavakseni jotain oikeaoppista emansipoitunutta feminismiä? Eipä varmaan, ei väkisin.

Palo kirjoittaa: ”Minua suututtaa se teko, joka kieltää nuorelta naiselta kyvyn omaan harkintaan. Joka uhriuttaa ja asettaa aina yhä uudelleen ja uudelleen vanhan dikotomian, jossa nainen on huora tai madonna.”[5] Ja minua taas tympii taide, jossa on vain yhdenlaisia haluttavia naisia ja jossa tähän muottiin sopimaton nainen on näkymätön tai koominen. Minua väsyttää kuva maailmasta, jossa identiteettiä syväluodataan vokottelemalla ruotsalaista machonäyttelijää metafiktion varjolla – kuin vanhassa vitsissä, jossa pornolehtiä luetaan ”kiinnostavien artikkeleiden vuoksi”.

 

Tanssi, Saraghina!

Tampereen elokuvajuhlien kansainvälisessä kilpailussa kunniamaininnan saanut Anna Paavilaisen Kaksi ruumista rannalla (2019) pureutuu myös tähän kapean naiskuvauksen problematiikkaan. Lyhytelokuvan alussa Laura Birnin (joka on Paavilaisen ohella myös toinen käsikirjoittaja) esittämä geneerinen kuuma nuori nainen herää rantavedestä läpinäkyvään muoviin käärittynä. ”Ei oo saatana todellista, taas!” hän puuskahtaa ja lähtee etsimään vastuullisia elokuvantekijöitä. Hetken aikaa hänen kanssaan kulkee vanhempi nainen (Rea Mauranen), jonka rooli on lähinnä olla erakko rantakalliolla tai jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästyneen supersankarin (Tommi Korpela) empaattinen lohduttaja. Valtavirtaelokuvan vajavaisuudelle on helppo nauraa, mutta teoksen kirpeä väite on, ettei tarjonta ole välttämättä paljoa parempi kanonisoiduissa bergmaneissa tai tarkovskeissakaan: vanhempi nainen haudataan arkkuun, näkyviin jää taas vain kaunotar ja miehet.

On vaikea kuvitella toisenlaista intohimon maisemaa, koska en ole tottunut näkemään vanhoja, ylipainoisia, vajavaisia tai toisaalta liiallisia naisia valkokangashalun kohteina. Elokuvien esittämä visuaalinen mielihyvä ja skopofilia on aina sammahtanut heidän kohdallaan, tai sitten se on kuvattu hetken houreena, josta haluaja tokenee humalansa pois nukuttuaan tai tultuaan muuten taas havainto- ja arvostelukykyisemmäksi. Ylipainoista tai vanhaa naista ympäröivä eroottinen tai seksualisoitu tilanne esitetään ani harvoin neutraalisti kiihottavana. Useimmiten se on sirkusnumero tai koettelemus, jotain uhkaavaa tai posketonta, kuten Lina Wertmüllerin elokuvassa Mafian uhri (Mimì metallurgico ferito nell’onore, 1972), jossa Giancarlo Giannini miltei rusikoituu santarmin vaimon pyörityksessä. Federico Fellinin :n (1963) pikkupoikia kutkuttava La Saraghina on toista maata kuin Claudia Cardinale tai Anouk Aimée. Rumbaa tanssiva vanha prostituoitu voisi yhtä hyvin olla La Dolce Vitan (1961) lopussa rantaan ajautunut kummallinen merimöhkö. La Saraghina ei saa olla valokuvataiteellinen hauras enkeli tai Nordic Noir -metsän viettelevä susinainen.

Mitä oikein haluaisin, sillä välin kun odottelen Anna Odellin eläkevuosien nyansoituneempia teoksia? Jos norminmukaisuus ärsyttää, olisinko valmis nimeämään jonkun olemassa olevan tekijän tai näyttelijättären uudeksi ei-seksikkääksi muusaksi? Raikkaampaan suuntaan tuntuu ainakin liikahtavan Hannaleena Haurun Metatitanic (2018). Hauru esittää sekä itseään elokuvan Metatitanic ohjaajana että tiedostavaa versiota James Cameronin Titanicin (1997) sankarittaresta Rosesta. Oman elokuvansa (epä)romanttisena sankarittarena Hauru onnistuu samanaikaisesti nauramaan itselleen että jättämään tilaa pienelle hempeilyllekin. Metatitanicin halun ja romanssin käsittely ei tunnu ulossulkevalta vaan mukaankutsuvalta.

Haluan hämärämpiä intohimon kohteita! Haluan laveamman naiskuvan. Sillä kuten suomen kielen opiskelijoiden haalarimerkistä vuosia sitten opin, ”nainen on potentiaali”. Vai olisinko sen tyytyväisempi, vaikka kaikki tehtäisiinkin ”oikein”, vaikka halun valokeilalla pyyhittäisiin tähän mennessä pimeään jääneet häpeänurkat? Onko halu varmasti kiinnostavinta, mitä elokuvassa voidaan tutkia? Ehkä haluankin lisää hahmoja, jotka eivät määrity niiden pantavuuden mukaan! Siksi Saara Turusen näytelmän Medusan huone (2019) lopetus tuntuu niin vapauttavalta: Aina ei tarvitse mahtua piukeaan mekkoon ja muistaa pitää polvia sievästi yhdessä, kun istuu. Voi myös olla olematta viehättävä ja hengitellä rennommin. Medusan oman huoneen ei tarvitse olla pussauskoppi.

Viitteet ja Kirjallisuus

[1] Bergmanin seksuaalietiikasta raikas tutkielma on osana Ruotsin television ja Svenska filminstitutetin tilaamaa kuuden Bergman-aiheisen lyhytelokuvan sarjaa syntynyt Jane Magnussonin ja Liv Strömquistin animaatio Rasvapatti (Fettknölen, 2018).

[2] Laura Gustafsson, Pohja. Into, Helsinki 2017.

[3] Laura Gustafsson, Kikka ja näkyvä naiseus. Verkossa: lauragustafsson.fi/teksteja/kikka-ja-nakyva-naiseus/

[4] Olga Palo, Perse paljaana purkupallon päällä. Nuori Voima 4–5/17. Verkossa: nuorivoima.fi/lue/essee/perse-paljaana-purkupallon-paalla

[5] Sama.

Mainokset

Fragmentteja Notre-Damen palosta

Fragmentteja Notre-Damen palosta

Jonkin näin lamauttavan järkyttävän asian kuin Notre-Damen palo käsittely sosiaalisen median aikakaudella on hankalaa! Miten reagoida ja reflektoida samanaikaisesti! Ensimmäisen tunnin vain tuijotin lamaantuneena twiittejä ja yritin löytää sanoja kuvaamaan, kuinka en löydä sanoja. Mutta kaikki muut ovat samalla asialla, tai jakavat muiden kuvia ja sanoja, itkevät emojein, niin minäkin, enhän muuta voi!

En yhtään jaksa tiedostavia viisasteluja siitä, kuinka ihmisten pitäisi huolella dokumentoidun rakennuksen sijaan surra Välimereen kuolleita pakolaisia tai ilmastonmuutosta. Miten nämä tragediat ja niiden sureminen sulkevat toisensa pois tai liittyvät toisiinsa? Myöskään en jaksa ylivirittynyttä metapoliittista paatosta siitä, kuinka ”EUROOPPA PALAA!!!”. Kertomuksen vaaraa kerrakseen!

Entä henkilökohtainen paatos? Huvittaa taivastelut ”juuri olin siellä kolme vuotta sitten, enpä olisi uskonut!” No ei kukaan muukaan. Ja silti se on inhimillistä, koska siten rakennukset tulevat merkitsemään ihmisille. Että niissä tai niiden liepeillä on oleillut.

Itse kävin Notre-Damessa sisällä muistaakseni kahdesti: ekalla Pariisin-reissulla 15-vuotiaana kesällä 2000 (minusta on kuva jonottamassa kärttyisen näköisenä) sekä aivan vuoden 2009 ensimmäisinä päivinä. En voi väittää, että minulla olisi kirkosta sisältä mitään sykähdyttävän tarkkaa muistoa, mutta se ei vähennä tyrmistystä tästä rakennustaiteellisesta vahingosta. Viime kesänä muistan harkinneeni, pitäisikö kerrankin kiivetä torneihin. Oli käristyskupoli, ei kiivetty, ehtiipä tuon joskus toiste. Sittenpä ei kiivetty. Notre-Dame oli minulle rakas osana kaupungin siluettia, keskipisteenä vasemman ja oikean rannan välissä. Etanan ytimessä. Niinä aikoina kun oleskelin Pariisissa, kävelin mielelläni jompaa kumpaa rantaa pitkin aina vähän pidemmäs kuin oli tarkoitus. Usein myös kävelin Île de la Citén poikki ja Notre-Damen editse kun tulin latinalaiskorttelista elokuvista.

Ehkä muinaisempien katastrofien äimistely on ollut yhtä banaalia, mutta meille on jäänyt niistä todisteeksi vain valikoituja arkkiveisuja ja kronikoita, ei twiittien virtaa, johon tulee minuutissa satoja uusia parahduksia.

Notre-Dame ei välitä siitä, olenko banaali vai analyyttinen. Joten antaa mennä, tässä oma turistikuvani (myös artikkelin nostokuva on ottamani, syyskuulta 2008 kun olin juuri saapunut Erasmuksena kaupunkiin):

Notre Dame 2011
Elokuu 2011 ja syömmein sattui olemaan tuolla reissulla yks savuava katedraalin raunio!

Kun muodostin oman Pariisi-suhteeni, minulla ei ollut kokemuksellista pääsyä siihen, miten kaupunki oli muuttunut jo monesti ja paljon minun siellä hengailuani ennen: Les Hallesin tukkukauppiaat olivat väistyneet ruman ostoskeskuksen tieltä, ja sekin on jo ehtinyt kokea muodonmuutoksen. Metron lipunrei’ittäjät olivat vaihtuneet automaattiportteihin. Haussmann oli puhkonut kaupunkiin suuret bulevardinsa.

Ehkä keski-ikä alkaa tästä illasta: voin haikailla kuin paraskin mikawaltari, ettei nuoruuteni Pariisia enää ole sellaisena kuin se oli.

Parikymppisenä jotenkin ajattelin, että Pariisi on ikuinen ja aina sama, sille oli helppo hymähdellä. Houkkamaista! Enhän itsekään pysynyt samana. En varmaan ole ikuinenkaan.

Car Notre-Dame meurt aussi. 

 

*

*

*

*

Edit: Näyttää siltä, että katedraali ei sentään tuhoudu kokonaan ja arvokkain irtaimisto saatiin pelastettua. Hienoa! Nyt mietin, pitäisikö himmata dramaattista lopetustani – ehkä kirkkoa saadaan restauroitua ja palautettua vuosien varrella, mutta sen verran hurjilta näyttivät tuhot, että jäljet tulevat näkymään todella pitkään. En tiedä – reagoidaan ja reflektoidaan sitten lisää! Pointti ei varsinaisesti muutu.

Elokuvahetkiä 2018

Elokuvahetkiä 2018

Olen jotenkin listapakoinen ihminen ja enenevässä määrin vierastan myös filmihulluuteen kuuluvaa ”oikeassa olemista”, jossa pitää ehdottoman varmasti haukkua ja kehua juuri oikeat elokuvat juuri oikeista syistä. Niinpä en oikein saa laadittua mitään siistiä listaa vuoden 2018 parhaista elokuvista. En ole vuoden 2015 jälkeen saanut edes listattua muutenkaan näkemiäni elokuvia. Tänä vuonna oli tarkoitus yrittää, mutta olen jo nyt jäljessä tarkasta listaamisesta. Ehkä se ei ole minua varten. Mutta omaksi ilokseni kirjaan tähän ylös joitain mieleen jääneitä asioita omasta elokuvavuodestani 2018. Kaikki esitykset ovat mieleentulo-, ei parhausjärjestyksessä. Paljon lupaavia ja kiehtovia elokuvia, varsinkin uusia, jäi näkemättä tai odottamaan aikaa parempaa.

Noniin tässä nyt ensin se uusien pitkien elokuvien lista – nämä eivät välttämättä ole objektiivisesti tarkasteltuina ”parhaita”, mutta näistä pidin paljon. Painotus on näköjään dokumenttielokuvissa:

Mika Gustafson, Olivia Kastebring, Christina Tsiobanelis: Silvana (2017) – DocPointissa, kova mimmi, hyvä dokkari

Morgan Neville: Won’t You Be My Neighbor (2018) – HotDocsissa, tästä kirjoitin niin & näinin kesänumeron pääkirjoituksenkin

Almudena Carracedo & Robert Bahar: The Silence of Others  (2018) – HotDocsissa, tämä tulee tämän tammikuun DocPointiin, suosittelen!

Sandi Tan: Shirkers (2018) – HotDocsissa – olin kahden vaiheilla, ärsyttääkö vai ei, mutta olihan tämä viehko!

shirkers
Sandi Tan – Shirkers (2018)

Sean Baker: The Florida Project (2017) – näin tosi pieneltä ruudulta mutta vakuutti silti!

Johann Lurf: ★ (2017-) – Loistava kompilaatioelokuva, tai viiden tähden yhden tähden elokuva, ainoa harmistukseni oli, että valppaista bongailuyrityksistä huolimatta ainoa tunnistamani tähtitaivas oli inhoamastani La La Landista

Guy Maddin: Green Fog  (2017) – Sodankylän elokuvajuhlilla, jälleen näkemyksellistä kompilointia!

John Carroll Lynch: Lucky (2017) – Vallan mainio!

Mahtilyhyet – vanha ja uusi

Vladimir Degtjarjov: Kak stat bolshim (Miten kasvaa isoksi, 1967) – Jennifer Barkerin kuratoimassa mainiossa Animoitu pörröavantgarde -näytöksessä nähty helmi lohdutti kevättalven pahimmassa turhaumuksessa yhtä paljon ja samankaltaisesti kuin ystäväni Tuomas Karemon mainio Rasmus Nalle -kirjoite. Vaikka pikkukissan opit ovat tietenkin valistavaisemmat kuin Rasmus Nallen vähän arvaamattomammassa maailmassa.

Bertrand Mandico: Ultra Pulpe (2018) – Näin tämän Pori Film Festivalin myöhäisillan näytöksessä ja haluan joskus nähdä uudestaan. Oli hyvin ultra ja hyvin pulpe.

Erikoismaininnat musiikista:

Panos Cosmatos: Mandy (2018) R&A:ssa, en yleensä piittaa kauhuelokuvista, mutta tässä mentiin lujaa, kääntyi kokonaistaideteokseksi, ei vähiten Jóhann Jóhannssonin soundtrackin ansiosta. Mutta myös mahtava King Crimson -aloitus! Miinusta siitä, että itse Mandy olisi voinut sinnitellä elokuvassa kauemminkin.

Luca Guadagnino: Suspiria (2018) Tässä on ärsyttävyytensä, mutta onhan tämä todella hieno! Kiitos Thom Yorke ystävyydestä. Call Me by Your Name jätti mut paljon kylmemmäksi. Sori siitä.

Henri-Georges Clouzot: The Inferno Unseen (2018) – Tämän voi nähdä ilmeisesti ainoastaan kinokonserttina? Onneksi osuin paikalle R&A:ssa. Hypnoottista!

Paweł Pawlikowski: Cold War (2018). Elokuvassa on epäilyttävyytensä, se on oikeastaan aika kyynillistävä MUTTA Dwa Serduszka (tässä kokonainen kuoroversio)! Voihan tunteen traaginen struktuuri! Tai siis woi-joi-joi!

Laura Bispuri: Figlia Mia (2018) – siis elokuva jätti kylmähköksi, mutta siinä on Gianni Bellan Questo amore non si tocca – mikä biisi, huh huh (ja tän kohtauksen aikana ehkä heräsinkin jostain cinenarkoleptisestä uuvahduksesta)! R&A-tuttava kertoi myös ihastuneensa tähän rajuvetoiseen, vähän reetumaiseen ralliin ja vieneensä sen mukanaan italiantunnille, jossa opettaja oli luvannut suomentaa sanoja. Ja sitten siinä olikin kaikkea ”Olen pornon kuningas”. Morjes! Tai siis ciao!

Melkein kaikki kotimaiset ”uuden aallon” elokuvat – niissähän soi järjestään Blues Section! Olin tämän toki tiennyt, mutta kokonaisuus tuli soivaksi aivan erityisellä tavalla Risto Jarva -seuran Nainen uuden aallon elokuvassa -viikonlopun aikana, joka oli tapahtumana yllättäen yksi vuoden kohottavimpia. Viikonlopun sykähdyttävin oli silti Risto Jarvan lyhyt Eläköön nuoruus! (1968), jonka näin ensimmäisen kerran maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla (pätkiä tässä Semi Circle Solitude -YouTube-askarroksessa). Syyskuun näytös Orionissa ja rainan käynnistävä Blues Sectionin Cherry Cup-Cake Twist iskivät silti niin lujaa, että löysin itseni vielä seuraavana päivänä työpaikan wc:stä kyynelmöimästä aikamatkustamisen mahdottomuutta. 2023 is slowly creeping upon me and you and!

Mutta uudesta aallosta uuteen aaltoon: näin vihdoin Tapio Suomisen Täältä tullaan elämän (1980) ja sen pääteema, Herneenpalot, jäi kyllä myös soimaan päähän ja sieluun.

Mieleen jääneitä arkisto/retronäytöksiä

bulle nimmari
Uskalsin pyytää Bulle Ogier’lta nimmarin! Sain poskisuudelmatkin! Ooh!

Barbet Schroeder: La maîtresse (1976) – ei vähiten siksi että Sodankylässä lennosta jouduin tulkkaamaan q&a:n ranska-suomi ja haastattelin hurmaavaa Bulle Ogier’ta, mikä on lähinnä Durasia, mitä ikinä tullen pääsemään.

Jacques Rivette: Duelle (1976) – vähän höpö mutta innoitti silti, kiitos ihanat Bulle Ogier ja Juliet Berto!

jo mainittu Risto Jarvan Eläköön nuoruus!

Albert & David Maysles: Grey Gardens (1975)

Alfred Hitchcock: North by Northwest (1959) – Oli ilo viedä 15-vuotias kummipoika elokuviin Pariisissa mutta en ollut itsekään nähnyt tätä kokonaan ennen. Tästä tuli Hitch-suosikkini! NIIN HIENO!

Ken McMullen: Ghost Dance (1983) – AAVE-festivaalin hauntologia-spessu, oli haunting!

Wim Wenders: Berliinin taivaan alla (1987) – okei näin tämän telkkarista ja vasta nyt mutta kaikki tässä huutaa Eurooppalaista Laatuelokuvaa.

Philippe Garrel: La Cicatrice Intérieure (1972) – elokuva oli oikeastaan vähän rasittava ”Mies ei vastaa”, mutta pääsin sen kanssa jotenkin sopivaan biorytmiin ja sitä seurannut ilta Bar Café Apérossa oli kiva, joten laskettakoon sekin elokuvan eduksi

François Reichenbach: L’Amérique Insolite (1960) – näin tämän lystikkäällä suomenkielisellä selostuksella, josta kuitenkin kuulsi Chris Markerin poeettisuus lävitse.

Frank Perry: The Swimmer (1968) – Kiitos hauras uima housu maskuliinisuus 1968 ystävyydestä!

Brian de Palma: Carrie (1976) – Näin vasta joulun välipäivinä, huikea! Mutta myös sellainen, että jos olisi pakko mennä treffeille Žižekin kanssa (onneksi ei ole), valitsisin tämän treffielokuvaksi!

Muistoja alikehityksen ajoilta (1968) – Tämä elokuva oikeastaan raivostutti niin paljon, että Sodankylän näytöksestä tuli varsin viihdyttävä! Tein sen kunniaksi meeminkin, kas tässä:

alikehitys meemi

Kovat kotimaiset

Erityisesti ilahduttivat Hannaleena Haurun Metatitanic (2018) ja Ilja Rautsin Helsinki Mansplaining Massacre (2018), joiden välille solmiutui syksyn mittaan jonkinlainen levityksellinen liitto. Kaksi hyvää! Pitkistä kotimaisista (niistä jotka ehdin nähdä) Tyhjiö (2018) taisi vetää pisimmän korren. You had me at ”mä tislaan pisara kerrallaan sitä kaikkein kirkkainta” kirjoittamisahdistuksen kuvauksena. Olisin halunnut nimetä Selma Vilhusen Hölmön nuoren sydämen (2018) vuoden parhaana pitkänä kotimaisena, mutta totta puhuen pidin enemmän Tyttö nimeltä Varpusta (2016) ja Hobbyhorse Revolutionista (2017). Niiden kyydissä tiesi vähemmän, mihin kaikkialle oikein päädytään, mitä elokuvissa arvostan erityisesti. Hölmöstä nuoresta sydämestä jäi tuntu, että on tehty tärkeä elokuva tällaiseen äärimmilleen kärjistyneeseen aikaan. Mutta odotan innolla Vilhusen seuraavia ohjauksia, kuten myös Hannaleena Haurun ja Zaida Bergrothin!

Töissä AV-arkissa ilahdutti hienojen teosten voittokulku Sami van Ingenin Poltteesta (2018) Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut -teokseen (2018), joka edelleen nostattaa kylmät väreet, hyvässä mielessä. Paljon on myös omaleimaisia, oivaltavia, hienoja teoksia, jotka eivät tule levinneeksi niin näkyvästi vaikka niitäkin nähtäviksi tarjotaan. Se on välillä karua.

Itselle töihin liittyviä kohokohtia oli palkita AVEK-palkintoraadin osana hieno taiteilija Saara Ekström. Ilahduttavaa oli myös kuratoida Tampereen elokuvajuhlille AV-arkin Camp!-näytös sekä loppuvuodesta Bio Rexissä Amos Rexin ja AV-arkin yhteistyönä järjestetty Rex Fest, johon kuratoin kolme näytöstä. Rex Festiinkin siunaantui yleisöä tiiviistä viestintäaikataulusta huolimatta ja paljon on varmasti petrattavaa festivaalillisuudessa seuraavaa editiota varten, mutta oli ilo huomata, miten teokset, joita ei ehkä kaikkia ole alun perin ajateltu isoon elokuvateatterisaliin, kuitenkin syttyivät ihan uuteen hehkuun valkokankaalla. R&A:han taas kutsuimme vuoden nuoren taiteilijan J. A. Juvanin kuratoimaan ajankohtaisen Queer Bodies -näytöksen, johon seuraavana päivänä liittynyt paneelikeskustelu oli huikea, kiitos terävien taiteilijoiden (Juvani, Hinni Huttunen, Artor Jesus Inkerö) ja aktivistien (Sakris Kupila & Jaana Tiiri) sekä mainion moderaattorin Marjo Pipisen!

saara ekström palkinto
Saara pitää hienoa puhetta, itse pitelen juhlavaa kukkapuskaa. Kuvasta kiitos piippuhyllyltä tilanteen taltioinut Mika Taanila!

(Äskeiset kappaleet menivät epäilyttävälle #ilovemyjob-linjalle, jonka liiallista viljelemistä yleensä yritän varoa, syistä, jotka Veikka Lahtinen on hyvin argumentoinut. Sori siitä! Mutta olen muuten yleensä kokonaisvaltaisesti negatiivisimmillani tammikuussa, joten ehkä tällainen ylikorjaus ei tässä kohden ole pahitteeksi.)

Mitä vielä?

Mitä muuta elokuvavuodesta sanoisin?

Orionia on jo nyt ikävä. Ystäväni Otto Suuronen kirjoitti juuri kauniisti Orionista, ja Otonkin kirjoituksen äärellä jotenkin oivaltaa, että elokuvan taika on enemmän kuin osiensa summa: se ei ole pelkkiä kauniitakaan seiniä muttei myöskään kliinis-byrokraattista ”esitystoimintaa”, jota voi virkamiesten sarakkeissa siirrellä mihin vain miten vain.

arletty orion
Kerran vielä, Arletty!

Kun selasin viime vuoden kalenteriani, huomasin, että harmittavan moni elämys oli jäänyt vain aikeeksi. Sekä Tampereen että Sodankylän elokuvajuhlille ehdin vasta aivan viikonlopun alla ja niistä jäi siis tynkyyden ja missaamisen tuntu. Tänä vuonna toisin, olen varma siitä! Alkuvuosi on kehkeytymässä lupaavan festivaalipitoiseksi alkaen ensi viikon Metakinosta, joka iloksemme saapuu tarjoamaan ajatuksekasta kansainvälistä nykyelokuvaa. Sitä seuraavina ovat omassa ohjelmassani vuorossa Rotterdam, Tampere, Turun Suomalaisen elokuvan festivaali sekä Oberhausenin lyhytelokuvajuhlat. Ja sitten onkin taas Sodis!

Aikeiksi jääneistä kerrottakoon anekdootti: yhdet elokuvatreffit (ei Žižekin kanssa) jäivät heti pääsiäisen jälkeen väliin, kun en vain jaksanut nostaa polvea ja kömmähdin Mikonkadun ratikkapysäkin rotvalliin:

kompastuin.jpg

Näkemättä jäi se Churchill-elokuva – hetki oli synkin, mutta onneksi vain hetki. Jaetun elämän kuvien virtaan kiirehtiessä kannattaa silti katsoa, mihin astuu!

 

 

Cuarón puristaa mailaa

Cuarón puristaa mailaa

Hehei taas käytän tätä erittäin harvoin päivittyvää blogia dumailukanavana! Mutta saavuin juuri Alfonso Cuarónin Roman (2018) näytöksestä, enkä ikinä saa niitä 135 minuuttia takaisin. Oliko elokuva huono? Ei oikeastaan. Se vain oli niin taitava, että se kääntyi itseään vastaan ja jätti minut kylmäksi. Ja koska olen lukenut siitä pelkkää ylistystä, ehkä tälle pienelle spontaanille purkauksellekin on tilaa.

Ehkä minun vain pitäisi varoa enemmän (tuoreita) elokuvia, joista paistaa kilometrien päähän niiden grandiöösi luonto ja elämää suuremmuus. Haluan rosoa ja arvaamattomuutta! Oikeastaan Roma sopii todella hyvin luonteeltaan Netflixiin, vaikka ilman muuta se on parasta katsoa elokuvateatterissa. Se on juuri sillä lailla huolellinen ja elämyksellinen kuin nykyajan suoratoistotapaukset ovat. Näyttävä ja laadukas.

Tähän väliin tietenkin sijoitettakoon disclaimer: Joo, sillä on itseisarvo, että yritetään kertoa vähäosaisen palvelustyttö Cleon tarina. Ensi kertaa näyttelevän Yalitza Aparicion suoritukseen ei ole vastaan sanomista. Ilman muuta elokuvassa oli koskettavia kohtauksia. Niinkin koskettavia, että eräs mies säntäsi katsomosta ja pyrki pois salista, mutta pyörtyi käsi dramaattisesti ovenrivalla. Mustavalkoinen cinemascope-teos on erittäin näyttävä – mutta eikö Cuarónin kamera leijaile vähän liiankin omahyväisesti ja leijailuunsa ihastuneena näyttävän art deco -lukaalin huoneesta toiseen tai Cleon rinnalla kadun vilinässä? Tästä on neorealismi kaukana, vaikka sitäkin on referenssipisteeksi nimetty.

Olin ärtynyt, sillä joka ikinen koskettava tai vavahduttava kohtaus oli tikahtua omaan vavahduttavuuteensa ja alleviivaavuuteensa. Tunteilleni ja ajatuksilleni ei juuri jätetty tilaa. Toki on hieman naurettavaa ja kohtuutonta syyttää elokuvaa siitä, että se on liian rakennettu – kertomukset yleensä ovat! Tenhoavimmat niistä ehkä saavat hetkeksi unohtamaan rakennettuutensa – mutta ei Cuarónin omakohtaisimmaksi elokuvaksi luonnehdittu Roma suinkaan ole mitään brechtiläistä epiikkaa. Sen rakennettuus näkyi ylihuolellisissa yksityiskohdissa, joita ei maltettu kertaakaan jättää viilaamatta huippuunsa. Elokuvan ensimmäisissä kuvissa ihailemme pesuveden aaltoilua kivilaattakäytävällä. Pesuveteen heijastuu yli lentävä lentokone. Tietenkin viimeisessä kuvassa nähdään myös se lentokone. Heh heh koomisesti rikkaan työnantajaperheen isän ja äidin suhdetta, elämänhallintaa ja mielentilaa kuvataan kyvykkyydellä tai kyvyttömyydellä ohjata aivan liian isoa amerikanrautaa. Lars Von Trier, joka hänkään ei suinkaan kitsastele korostusvärien kanssa, sommittelee muuten samankaltaista ajoneuvoharmien motiivia paljon nerokkaammin Valtakunnan (1994 & 1997) Stig Helmerin kohdalla.

Samanlainen hikarielokuvan tai cinemaattisen yliyrittämisen vaara on läsnä myös Luca Guadagninon Argento-versioinnissa Suspiria (2018), joka on myös monin tavoin näyttävä ja grandiöösi elokuva. Sen ylisuoriutuminen on kuitenkin enimmäkseen ratkaisevasti viistompaa (tuo vanha mies tosiaan on Tilda Swinton! Ja tanssikohtaukset ovat todella vaikuttavia). Tanssikoulun opettajatarten yhteisön kuvauksessa on onneksi kosolti kaipaamaani arvaamattomuutta.

tilda-suspiria
On se Tilda! Mein Gott! 

Vaikka teoksessa 1970-luvun lopun estetiikkaa syleillään ja syystä, heikoimmillaan ja haukotuttavimmillaan Suspiria on, kun se yrittää pinnistää jotain metahistoriallista analogiaa Argenton alun perin melko pöhköön kauhuelokuvaan: niin natsi-Saksaa kuin Baader-Meinhof-ryhmää rinnastetaan noitakulttiin. Toden totta. Tätäkin mahdollisuutta olisin halunnut ajatella omaehtoisesti ja ilmavasti sen sijaan, että sitä suorastaan tyrkytetään.

Oikeastaan tämä dumailu on ehkä variaatio tai vastakohta Harry Salmenniemen kirjoitteelle ”Mies ei vastaa” Juho Kuosmasen Hymyilevästä miehestä (2016), jonka tavanomaisuus riepoi tekstin puhujaa:

”Pöydät ovat masentavia, juuri sellaisia pöytiä joiden tehtäväksi aina lankeaa esittää pöytiä. Ne ovat turhimpia mahdollisia lavasteita, masentavia, hieman liian tavallisia, kaikille tuttuja, kaikkien käsissä tuntuvia.

Kun typerältä vaikuttavat statistit kantavat masentavia lavasteita, tavallisuuden kauhu vahvistuu äärirajoille.”

Nyt vain oli pöytä pistetty liian koreaksi!

The world was our oyster

The world was our oyster

I
Monelle kulunut kesä käristyskupolissa on ollut herätys ilmastonmuutoksen todellisuuteen (myös kokemuksellisella, ei vain epämääräisen esitietoisella ”tästä pitäisi ehkä huolestua” -tasolla). Itseni se on saattanut melankoliseen ymmärrykseen siitä, että sukupolvelleni, meille millenniaaneille, on syötetty toinenkin valhe sen jo huomatun ”Suuret ikäluokat jäävät aivan kohta eläkkeelle ja teille riittää töitä valittavaksi asti” lisäksi. Ilmastollisesti vaarallisempi valhe on ollut vapaan (etuoikeutetun) liikkuvuuden ideologia.

Lapsena minua on lennätetty useana talvena Kanarian saarille, koulussa ikäpolveani valmennettiin ajatukseen, että maailma on avoin. Tai ”maapalleroinen”, kuten jo edesmennyt Erkki Toivanen hehkutteli Tampereen yliopiston Erasmus-vaihtoon lähtevien opiskelijoiden nimellisesti info- mutta olemuksellisesti hengennostatustilaisuudessa keväällä 2008. Samoihin aikoihin lennot olivat jo niin edukkaita, että mannermaista sivistystä on ollut suht vaivatonta käydä tankkaamassa itseensä vuosittain, jos retki- ja seikkailumieli tai aikataulu eivät ole sysineet reilaamaan, kuten nyt viisikymppisten isoveljieni reppureissaajasukupolvea.

En halua mennä syvemmälle henkilökohtaisen itseruoskinnan tielle, jota Reetta Räty jo vaelsi niin kiitellyssä kuin kritisoidussa Imagen esseessään ”Lentävä vegaani”. Veikka Lahtisen mukaan (niin yleisemmän kuin juuri Rädyn edustamien Imagen keskiluokkaisten lukijoiden ajattelutavan) perustavanlaatuinen ongelma on juuri yksilövalintoihin takertuminen ja vääränlaista toivoa antava ratkaisukeskeisyys. Toivottomuuden tie vain tuntuu vievän helposti passivoivaan ilmastonihilismiin: ei kai yksi kaukolento enää tässä konkurssissa paina.

Minä rakastan matkustamista, mutta yrittänen tulevaisuudessa järjestellä reittini ja aikatauluni niin, että lentäminen ei ole ainoa vaihtoehto. Harvemmin, hitaammin, pidempään? Toivoisin, että jonain aamuna heräisin ja huomaisin Suomen siirtyneen jonnekin Benelux-maiden, Ranskan tai Saksan kohdalle. Emme olisi niin kaukana kaikesta.

II
Matkustamisen lisäksi ja aivan erityisesti rakastan elokuvafestivaaleja. Viihdyn usein myös akateemisissa konferensseissa, vaikka oma esitelmäni olisi kiireessä kyhätty. Olen hakeutunut aloille ja töihin, joissa kansainvälisyys on luonteva toimintaympäristö. Itse asiassa harvemmin lähden ulkomaille puhtaasti lomailemaan: matkustan jonkin syyn tai tapahtuman vuoksi ja samalla tulen nähneeksi maailmaa. Tähänhän minua on koulussa ja yliopistossa ohjattu.

Akateemisessa elämässäni olen lähinnä ajanpuutteen vuoksi rajannut ulkomaan konferenssimatkat yhteen tai kahteen vuodessa, mutta jos tavoittelisin vakavissani akateemista uraa, reissaisin todennäköisesti enemmän ulkomailla. Toisaalta pidemmät tutkimusvaihdot (Suomen Akatemian hauissaan vaatima ”liikkuvuus”) ovat juuri sitä harkitumpaa ja hitaampaa matkustamista, jota kannattaisi suosia. Yliopiston ulkopuolella yhtä lailla kiinnostaisi joskus kokeilla jonkinlaista ”työvaihtoa”, mahdollisuutta viettää pientä pyrähdystä pidempi aika jossain oman alan organisaatiossa muualla.

Päivätöissäni, ”toisella urallani” mediataiteen edistämisen parissa, emme keskimäärin matkustele aivan niin paljoa kuin joissakin muissa vastaavissa organisaatioissa, mutta vähintään pari kertaa vuodessa kuitenkin, edustamiemme teosten ja taidemuodon kannalta tärkeimmille festivaaleille. Tämäkin vähä matkustelu tullee vähenemään entisestään ilmastosyistä, mikä on ilman muuta kestävää.

Itsehän olen ainaisen festivaalikuumeen vallassa, ja jos minulla vain olisi enemmän aikaa, hankkiutuisin tavalla tai toisella mieluusti säännöllisesti Rotterdamiin, Berlinaleen, Oberhauseniin, Cannesiin, Karlovy Varyyn, Venetsiaan, IDFAan – kaikkialle sinne, missä kaikki muutkin pyörivät festivaalipassi kaulassaan. Sekä ehkä vielä muutamalle pienemmälle mutta kunnianhimoiselle ja kiehtovalle festivaalille. Festivaali-FOMO on lapsellista mutta totta, eikä se nopsaan muuksi jalostu, vaikka ilmastonmuutos nousisi kotiinjäämisen syyksi ajan tai matkabudjetin puutteen rinnalle.

Googlasin sanaparit ”climate change” ja “film festival” ja odotin löytäväni edes yhden kriittisen pohdinnan siitä, miten festivaalijetsetterit tuhoavat maailman. Sen sijaan löysin kosolti linkkejä eri festivaaleilla esitettyihin ilmastonmuutosta käsitteleviin ohjelmistokokonaisuuksiin. Valveutunut festivaalikävijä voi matkustaa vaikkapa Park Cityyn Sundanceen tai New Yorkiin Tribecaan huolestumaan aiheesta. Kiinan Shenzhenissä ja Kanadan Torontossa on aivan omat, kokonaiset ilmastonmuutoselokuvafestivaalit.

Kuinka kestävää ylipäätään kulttuurivienti on alana? Onko järjellistä lennättää tekijöitä ja heidän edustajiaan kerran kuussa jonnekin puolelle maailmaa, parhaana kaksi? Organisaatiomme kannustaa taiteilijaa matkustamaan paikan päälle, jos hänen teoksensa valitaan jonkin festivaalin ohjelmistoon (etenkin kilpailusarjaan). Kuinka kestävää on laajempi ajattelutapa, jossa ”uraa” tai taiteenlajin maakuvaa rakennetaan näyttäytymällä fyysisesti jollain kansainvälisellä areenalla? Jos yhdet jäävät joukosta pois, muut jatkavat minglaamista keskenään. (Tietenkin on syytä kysyä, ketkä jäävät jo nyt joukosta pois.) Kuinka kestävä on toimintamalli, joka perustuu ennen kaikkea uutuusarvoon: festivaaleille ei matkusteta vain verkostoitumisen vuoksi vaan myös uusimpien uutuuksien perässä. Tämä on olennaista esimerkiksi toimittajille, elokuvien maahantuojille ja festivaalivalitsijoille. Mutta kuka ei vähän nauttisi heittäessään puolihuolimattomasti syyskuisessa R&A-jonossa ”nojoo mä näin ton jo toukokuussa Cannesissa…”?

Digitalisaation myötä liikkuva kuva sinänsä matkaa jo yleensä ilman erillistä materian painolastia, mutta ihmiset… Pidän valjuna tulevaisuusskenaariota, jossa elokuvafestivaalit ovat jääneet historian välivaiheeksi ja liikkuvaa kuvaa kulutetaan omalta mobiililaitteelta, ehkä tekijän videotervehdyksen saattelemana. Edustavatko taiteilijoita tulevaisuudessa kansainvälisillä areenoilla hologrammit – toisien hologrammien seurassa kippistämässä ja pitchaamassa teoksiaan?

Come to Forssa
Forssa vs. Venetsia? Pasi ”Sleeping” Myllymäen Forssa-ilmiö (1982) Venetsian biennaalin pohjoismaisessa paviljongissa toukokuussa 2017.

III
Kaikki yllä esitetty on ilman muuta todella triviaalia, kun ikirouta sulaa.

Ilmastovalveutuneita taatusti ärsyttää keskiluokkaisten yksilöiden kitinä omista menetyksistään, kun pelissä on koko maapallo. Minua ärsyttää yhtä lailla ylimielisyys meidän kenties vasta nyt toden teolla heränneiden napinan äärellä: Suru ei ehkä toimi, mutta se on inhimillistä ja luopumisen käsittely vaihe, joka on psykologisesti käytävä läpi, vaikka samalla yritettäisiin torjua pahinta mahdollista katastrofia. Siitä ei pääse pikakelauksella ohi. Yksilövalintoja tehdään joka tapauksessa tässä ja nyt, lyhyellä aikajänteellä ja joskus pikkumaisista syistä, vaikka vastassa olisi ilmastonmuutoksen kaltainen globaali ilmiö. Jos halutaan vaikuttaa yksilövalintoihin osana kokonaiskuvaa, on välttämätöntä pohtia syvemmin, mitkä ovat ne kulttuuriset rakenteet, jotka sysäävät lentämään. Miksi koko some-kuplani on matkustanut kesällä Italiaan ja instagrammaa siitä? Mihin toimenpiteisiin kansainvälisellä alalla työskentelevien pitäisi ryhtyä tai mistä luopua juuri nyt? Mihin rakenteisiin ”kansainvälinen ammattilaisuus” ylipäätään palautuu nyt, mihin tulevaisuudessa?

Miten pysyä kotona mutta olla silti mukana?

Muistovuosiväsymystä

Muistovuosiväsymystä

Olen jotenkin huono muistovuosien kanssa. Viime vuoden #suomisata nyt meni kevyesti lollaillessa pöhköille oheistuotteille, mutta tämä 2018 on henkisesti raskas ja piiskaa syyllisyydentuntoani. En jotenkin ole ihan päässyt tähän vuoteen kiinni, vaikka se on jo melkein puolessa. Ja tämä on kuitenkin Tärkeä Muistovuosi.

Silti olen havainnut itsessäni outoa turtumusta.

Vuoden 1918 tapahtumien kertaus eri medioissa ei ole kiinnostanut niin paljoa kuin pitäisi. En ole halunnut elää päivä päivältä tapahtumia eri ihmiskohtaloiden kautta. Enkä tarkoita, etteikö sisällissodan kunnollisessa käsittelyssä oltaisi vasta alussa. Itse kosketuin tapahtumista ja memorabiliasta joskus aiemmin, ehkä vuonna 1999 kun uppouduin vasemmistokulttuuriin? Tai vuonna 2004, kun luin pääsykokeita varten Leena Landerin Käskyn? Vuonna 2007, kun olin avustajana Tampereen tuomiokirkon Vihan päivät -spektaakkelissa? Yhtä hyvin saatan kiinnostua aiheesta palavasti uudestaan vuonna 2020 tai 2035. Eilen tosin kävin katsomassa KOM-teatterissa Lauri Maijalan ohjaaman Veriruusut, joka oli laadukas. Mutta siinäkin huomasin, että katsoin naiskaartilaisten kuvausta ehkä enemmän viime aikaisen tasa-arvokeskustelun läpi. Esimerkiksi arvostin sitä, että näytelmän väkivalta, varsinkin seksuaalinen, oli kuvattu etäännytetysti, vailla mässäilyä, mutta silti koskettavasti. En kuitenkaan saanut mitään ylimääräisiä ”Tämä on tärkeää, koska tästä on NYT sata vuotta” -väristyksiä.

Henkilökohtaisesti kipeämpää on vuoden 1968 muisteloista ”myöhästyminen”. Minullahan on ollut jo kuusi (? kuka näitä laskee? miten näitä lasketaan?) vuotta kesken väitöskirja ranskalaisesta 1960- ja 1970-luvun radikaalista kirjallisuudesta ja elokuvasta ja kerronnan sabotaasista, ja siinä toukokuun 1968 mellakat nimenomaisesti ovat keskeinen solmukohta. Jos olisin ollut näinä vuosina parempi sanomaan ei ja jos en olisi kokenut totaalista lamaannusta ja rimakauhua viime vuoden lopulla, olisin hyvässä lykyssä ja keksikokoisella tsemppaamisella voinut väitellä juhlallisesti toukokuussa, NYT kun siitä on 50 vuotta. Vähemmän myöhästyneenä olisin ehkä yrittänyt tyrkyttää opinnäytettä julkaisuksi.

Ajattelu ja henkilökohtainen kehitys eri vaiheineen eivät kuitenkaan aina seuraile herkullisia momentumeja ja kuumana hehkuvia, vain takomista odottavia rautoja. Yhtäkkiä nyt tuntuu hankalalta kirjoittaa toukokuusta 1968. Tuntuu, että siitä pitäisi sanoa jotain painokasta ja kaiken kattavaa. Spleinata se pakettiin. En halua osallistua sellaiseen. Puheensorinassa tekee mieli vetäytyä ja vaieta.

Olen kyllä kirjoittanut toukokuusta 1968 vertaisarvioidun artikkelin Avaimeen randomisti syksyllä 2013 (artikkelia ei taida valitettavasti olla verkossa). Kirjoitin siitä jälleen tänä keväänä, sen yhteydessä syntyneistä manifesteista, tuli & savun seuraavaan numeroon. Todennäköisesti veistelen jonkin pienen lastun cinétrakteista seuraavaan, nyt kiivaimmassa päätoimitusvaiheessa olevaan niin & näinin numeroon.

Väitöskirjastanikaan ei puutu paljoa – ehkä. Varmuudella se on valmis ennen vuotta 2028. Ehkä jopa puolen vuoden, vuoden sisään. Se ei onneksi sentään käsittele vain vuotta 1968, vaan sen aineisto levittäytyy vuodesta 1966 vuoteen 1977. Kuten Maurice Blanchot kiteytti kirjailijain ja opiskelijain toimintakomitean lentolehtisessä: ”Toukokuussa ei ole kirjaa toukokuusta”. Ei siis myöskään väitöskirjaa. Ei vaiskaan, Blanchot toki tarkoitti tällä, että kapinan (kirjallista) vaikutusta ei kannata etsiä suoraan sieltä, mistä näennäisesti ilmeisintä, vaan heijastuneena kaikenlaiseen muuhun tekstuaaliseen ja poliittiseen toimintaan. Tai miksei yhtä hyvin sirottuneena seuraavien vuosien aikana tehtyihin kirjoituksiin ja elokuviin.

Ehkä huonouteni muistovuosien kanssa liittyy yleiseen epäaikaisuuteen. Olen usein muulloin ollut kiinnostuneempi jostain menneestä vuosikymmenestä kuin nykyhetkestä, paitsi tietenkin tänä vuonna, jolloin olen seurannut paljon suuremmalla mielenkiinnolla tämänhetkisiä kulttuurisia kamppailuja kuin hakenut jotain ydinymmärrystä vuodesta 1968. Olen kuitenkin joskus yritellyt harrastaa Pariisissa vallankumousturismia. Kesällä 2013 pääsin suuren konferenssin yhteydessä opastetulle kierrokselle La Sorbonnen saloihin. Innokkaana ja varomattomana kysyin arvokkaalta oppaaltamme kevään ’68 tunnelmista, mutta monsieur pidätteli ynseyttään aiheen äärellä vain vaivoin. Hän kuitenkin näytti minulle, kuinka hallintorakennuksen seiniin kirjoitetut iskulauseet vielä hädin tuskin erottuvina kuulsivat sittemmin uudelleen maalatun pinnan alta. Minä olin tietenkin haltioissani.

Mutta jälleen olisi pitänyt osata katsoa jostain muualta kuin mistä ilmeisintä. Nyt maaliskuussa 2018 kirjoittaessani tuli & savu -esseetäni palasin taas penkomaan vanhoja aineistojani. En ollut aiemmin kiinnittänyt lopulta kovinkaan syvällistä huomiota kaupunkimaantieteeseen. Vasta nyt hoksasin, että juuri kirjailijain ja opiskelijain toimintakomitea, jossa minulle tärkeät ja rakkaat Blanchot ja Marguerite Duras keskeisesti vaikuttivat, kokoontui arvokkaan Sorbonnen sijaan rumalla Censier-Daubentonin kampuksella!

censier08.jpg
Tellement charmant….

Censier-Daubenton! Nyttemmin tämä yliopistorakennus on saanut purkutuomion Sorbonne Nouvelle Paris III -yliopiston valmistellessa muuttoa lähivuosina valmistuvaan upouuteen rakennukseen lähelle Nationin aukiota. Mutta, anteeksi tämä nostalgian kyynel, juuri Censierissä olin itse Erasmus-vaihdossa 10 vuotta sitten eli 2008 (jälleen tasavuosien numeromagiaa). Ja toki asuin Nationilla.

En ymmärtänyt 23-vuotiaana millään lailla romantiseerata rumaa ja epäkäytännöllistä rakennusta, jonka vessat eivät enää iltapäivästä toimineet, jonka aulassa haisi kärähtänyt juusto ja jonka mikroluokkaan piti tuoda omat paperit mukana (ja printteri oli eri huoneessa kuin nettiyhteyksellinen tietokone). Elokuvakerho oli kylläkin laadukas, näin muun muassa ensi kertaa Rivetten Nunnan ja Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimyksen – sekä paljon Bergmania.

Durasista ja Blanchot’sta olin kuitenkin jo ja juuri 2008 kovin innoissani. Itse asiassa löysin graduuni ja sittemmin väitöskirjaani tärkeän Duras-lähteen, La femme du Gangen painetun käsikirjoituksen, juuri Censierin opiskelijakirjastosta. Suomesta sitä ei löytynyt mistään. Olisinpa tiennyt, että vaikkapa legendaarisen piinallinen maanantaiaamun ”itsemurhan representaatiot valistusajan taiteessa” -kurssini saattoi olla juuri samassa luentosalissa, jossa Duras ja Blanchot ovat puuhanneet vallankumousta. Tuskin oli, mutta silti! Olen sittenkin ollut tietämättäni lähellä vuoden 1968 henkeä!

la lutte continue

Mutta ei heitetä hyvää muistovuosimelankoliaa nyt hukkaan. Haluan vielä jakaa teille Michel de Certeaun esseen La prise de parole (”Sanan valtaus”; vrt. Bastiljin valtaus) kauniit alkulauseet. De Certeau ei ollut sillä lailla keskellä kapinaa kuin moni muu, joten ehkä siksi hän osaa kuvata niin hienosti, kuinka toukokuu voi tuntua kovin kaukaiselta jo loppukesästä:

“Les pluies d’août semblent avoir changé les feux de mai en restes abandonnés au service de voirie. De Paris vacant, les rues, puis les murs ont été nettoyés. Cette operation de propreté atteint aussi la mémoire, où les souvenirs s’effacent. Le grand silence au milieu de l’été a passé sur tant de paroles et de manifestations printanières, comme la vague lave la plage. [–] L’après recommence l’avant, nous y sommes de nouveau.” (de Certeau 1968/1994, 29.)

”Elokuun sateet näyttävät huuhdelleen toukokuun liekkien tuhkat hyljättyinä viemäriin. Aution Pariisin kadut ja sittemmin myös seinät on puhdistettu. Tämä puhtaanapitotoimi on pyyhkinyt mennessään myös muistot. Keskikesän suuri hiljaisuus on ylittänyt keväisen puheiden ja mielenosoitusten kylläyden kuin rantaa huuhtova aalto. [–] Jäljempi käynnistää uudelleen edeltävän*, olemme siellä taas.”

Vaan kuten Godard voice-overissaan supattaa Aviovaimo Pariisissa -elokuvan lopussa: ”J’ai tout oublié, sauf que: puisqu’on me ramène à zéro, c’est de là qu’il faudra répartir.”

”Olen unohtanut kaiken, paitsi tämän: kun minut palautetaan nollapisteeseen, sieltä on myös lähdettävä.”

Taistelu jatkuu. Kokeellinen elokuva ja kirjallisuus kiinnostavat minua ehkä tulevaisuudessa vieläkin enemmän, kun pääsen väitöskirjasta eroon. Voin muodostaa taas uusia obsessioita ja ryhtyä uusiin ikuisuushankkeisiin. Mutta en enää ikinä halua sitoa niitä edes silmänlumeeksi mihinkään tiettyyn tasavuoteen. Nyt sinnittelen tohtoroitumiseni loppumetrit sen ajatuksen voimin, että katukiveyksen alla on hiekkaranta. On siellä!

* tai: ”Jälkeen” käynnistää uudelleen ”ennenin”

 

Orion, mon amour

Orion, mon amour

Minun piti kirjoittaa Orionista jo joulukuussa 2016, kun alkoi näyttää todelliselta, että Kansallisen audiovisuaalisen instituutin esitystoiminta tulee siirtymään sieltä Musiikkitalon taakse valmistuvaan Keskustakirjasto Oodiin. Mutta asia tuntui aivan liian kipeältä, jotta olisin voinut. Ja samalla turhautti: ei minun blogaukseni ja haikailuni mitään muuta.

Nyt keskustelu on taas virkistynyt sekä Facebookin Pelastakaa elokuvateatteri Orion -ryhmässä että KAVIn ja Orionin omilla fb-tileillä. Tässä Kalle Kinnusen tuore ruodinta aiheesta. Ilmeisimmin OKM tukee siirtymää rahallisesti, tämän verran on Kinnusen kirjoituksen jälkeen asiaa valotettu KAVIn suunnalta. (Tämä keissi ei tosiaan ole mikään läpinäkyvän muutos- ja mahdollisuusviestinnän juhlatapaus.)

On määlyä ja hedelmätöntä asettaa vastakkain kiihkoileva elokuvaväki ja asioista paremmin tietävä mutta keskeneräisyyksien tai ties minkä vuoksi niukasti viestivä KAVI. Mutta väistämättä tässä liikutaan kahdessa eri merkitysavaruudessa, jotka eivät millään tunnu kohtaavan.

Elokuvapolitiikkaa voidaan tehdä numeroilla ja ministeriön painokkaalla rahoitusohjauksella, mutta elokuvakulttuurin käyttövoimaa ovat tunteet – mikä muukaan voisi olla?

KAVIlle ankein mahdollinen tilanne olisi se, jossa ketään ei kiinnostaisi, missä ja millaisessa ympäristössä elokuvia esitetään vai esitetäänkö ollenkaan.

Kritiikki on rakkautta elokuvaa ja elokuvakulttuuria kohtaan.

On epäreilua ja kertoo elokuvakulttuurimme ohuudesta, että tilanteesta on rakentunut aivan epäsuhtainen valintatilanne – valintatilannehan se ei siis ole, varsinkaan yleisön näkökulmasta, koska KAVI nyt mitä ilmeisimmin ja peruuttamattomasti on siirtämässä esitystoiminnan pian valmistuvaan keskustakirjastoon.

Orion ja keskustakirjasto eivät ole tiloina millään tavalla yhteismitalliset! Siksi tämä on turhauttava vastakkainasettelu – mutta siksi myös turhauttaa, jos Orionin ystävien surulle ja huolelle ei anneta tilaa vaan se pyritään sivuuttamaan kiusallisena muutosvastarintana.

Olen keskustellut vuosien varrella erinäisten KAVIn työntekijöiden kanssa ja kuullut heidän perustelunsa siirtoon ja ilonaiheensa uusista tiloista. Ne voivat olla hienot ja esitystekniikaltaan verrattomat, ne ovat kieltämättä liikuntarajoitteisille saavutettavat, niistä voi tulla viihtyisät, emme tiedä vielä, mutta ei voi kuin toivoa parasta. En kuitenkaan itse osaa iloita uusista tiloista, kun se samalla tarkoittaa hyvästejä Orionille.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa KAVI voisi pyörittää SEKÄ Orionia ETTÄ uusia tiloja Oodissa, mutta numeroiden valossa tämä ei tietenkään ole mahdollista, mikä taas kertoo siitä, ettei Suomi ole mikään elokuvan luvattu maa.

***

Toivottavasti laadukas ja merkityksellinen elokuvateatteritoiminta Orionissa jatkuu, sehän on taloyhtiönkin tahtotila, mutta niin kauan kuin uskottavaa toimijaa ei ole vielä julkistettu, en pidättele hengitystäni. Voin vain toivoa parasta.

Minua kaduttaa joka kerta, kun pitkäksi venyneen työpäivän, väitöskirjakiireiden, toimitushommien tai ihan vain ylikuormittuneisuuden tai kilpailevan, pakolliselta vaikuttavan kulttuurimenon vuoksi joudun perumaan Orion-aikeeni. Toivon, että vielä kesällä ja syksyllä ehtisin käydä siellä mahdollisimman paljon.

Ilokseni (vaikka lupasin alkaa sanoa enemmän ”ei” kaikkeen) minua pyydettiin luennoimaan HYY:n luentosarjaan, joten pääsen vielä marraskuun alussa puhumaan Orionin saliin naispuolisista kokeellisen elokuvan tekijöistä ja esittelemään ehdottoman lempielokuvani.

***

Keskustakirjastosta tulee toivottavasti fantastinen ja vautsivau, mutta vielä se ei voi olla mikään tunteiden temppeli.

Orion on minulle rakkaimpia paikkoja Helsingissä ja yksi syy Helsinkiin muuttamiseen. Ensi kerran kävin siellä todennäköisesti syksyllä 2004, aloitettuani opiskelijaelämän – Tampereella. Aloin kaihoten seurata, mitä Eerikinkadulla olisi tarjolla, vaikka KAVIn (tai silloisen Suomen elokuva-arkiston) aluesarja Tampereen Niagarassa oli vallan mainio sekin, maanantaisin.

Eräänä kevättalven aamuna 2005 olin kävelemässä kotoani Näsilinnankadulta luennolle Attilaan (jonnet ei muista Attilaa). Rautatieaseman kohdalla muistin, että Orionissa pyörisi tänään Truffaut’n Englantilaiset naiset (Les deux anglaises et le continent, 1971), jota en ollut vielä nähnyt ja jossa oli teinivuosieni kaukorakkaus Jean-Pierre Léaud. Impulsiivisesti päätin lintsata luennolta ja hyppäsin Helsingin junaan.

Suurin haaveeni oli joskus vaikuttaa Orionin ohjelmistoon, sittemmin sekin toteutui ihanan Duras-satavuotistapahtuman muodossa keväällä 2014.

Orion on ollut vakitreffipaikkani, olen siellä tunnelmoinut milloin orastavia, milloin lähinnä oman pääni sisälle jääneitä romansseja ja sittemmin viettänyt parisuhdelaatuaikaa milloin Ozun, milloin Christopher Lee -sarjan liepeillä.

Kun kohtasin musertavan, ilmat pihalle lyövän sydänsurun elokuussa 2011, yritin ensin maata lattialla kaksi viikkoa niin kuin Riikka Pulkkisen romaanissa Totta (2010), mutta kyllästyin jo vartissa. Halusin kuitenkin pois kotoa suremasta. En tiennyt mitä muutakaan tehdä kuin mennä Orioniin. Siellä pyöri Sophia Lorenin ja neitovuosieni kaukorakkauden Marcello Mastroiannin tähdittämä screwball Vahinko, että olet lurjus (Peccato che sia una canaglia, 1954).

***

Tämä kaikki on tietenkin kovin romantillista ja vanhanaikaista. Ajan hermoilla kuuluisi ajatella, että taide ja kulttuuri eivät tod ole sidottu seiniin vaan mobiiliresponsiiviseen pöhinään – tai VR-laseihin. Itkeminen jonkun elokuvateatterin perään on noloa.

Olkoon noloa! Ihmiset noloine tunteineen kuitenkin kulttuuria kuluttavat.

On toki toisia seiniä. Vaikka edellä manasin suomalaisen elokuvakulttuurin ohuutta, on helsinkiläisellä cinéfiilillä tällä hetkellä käsillä innostavat ajat: laatuteattereita on palannut käyttöön remonttien (Kino Engel) tai suoranaisten epäselvyyksien (Maxim) jälkeen; uusien korttelikinojen ja vastaavien pientoimijoiden (Riviera, WHS) ohjelmisto on mainiota ja tunnelma kohdillaan; Korjaamo Kino laajentaa remontin jälkeen avattavaan jylhään Bio Rexiin; festivaalikenttä on täynnä aarteita suurista ja varmoista pieniin ja yllättäviin tapahtumiin.

Mutta kaikkea tätä kinoiloa himmentää huoli Orionista. Se on kuitenkin ollut vuosikymmeniä se seitsemännen taiteen kehto, josta on saanut erinomaiset eväät myös sen seinien ulkopuolisiin kinokohtaamisiin.