Kokeellinen kerronta – riemu vai riesa?

Kokeellinen kerronta – riemu vai riesa?

Olen taas jatkanut väitöskirjaani millimetri kerrallaan, mikä on enimmäkseen tuskallista, koska kaikessa itsekriittisyydessäni ja rimakauhussani en juurikaan ikinä tavoita flow-tilaa vaan pikemmin möyrin aina epäilyn mustissa syövereissä. Mutta se siitä.

Eilen muokkasin tutkimustekstiksi muistiinpanojani kirjallisesta dynamiikasta ja palasin taas sellaisten arvotusten ja asenteiden äärelle, jotka ovat askarruttaneet minua jo melkein kymmenen vuotta, aina perusopintojeni loppukaarteesta lähtien. Aloin kirjoittaa niistä Facebook-postausta, mutta päätinkin sitten vuodattaa pohdinnot blogiin. Tässä on kylläkin se riski, että kevyen ja mahdollisimman yleistajuisen blogikirjoittelun nimissä tulen suoristaneeksi mutkia liikaa tai olleeksi jotenkin muuten ylimalkainen. Pahoittelut jo etukäteen!

Venäläinen formalisti Viktor Šklovski (1917) tunnetusti painottaa vastaanoton vaikeuttamista ja hidastamista keskeisenä taiteen keinona (mikä tietenkin johtaa vieraannuttamisen traditioon Brechtistä Godardiin). Palautuuko Šklovskiin ajatus kokeellisesta kerronnasta jonain vihamielisenä, lähestymiskelvottomana häkkyränä? Missä ilo? Šklovski itse alleviivaa vaikeuttamisen nimenomaan palauttavan ”elämäntunteen”, kun automatisoitunut havainto pistetään länkkä lönkkä.

Omilla tahoillaan niin jälkistrukturalisti Roland Barthes (1970, 1973) kuin reseptioesteetikko Wolfgang Iser (1972) kirjoittavat monimutkaisempiin ja lukijaa osallistaviin teksteihin sisältyvästä nautinnosta, aktiivisuudesta ja luovuudesta. Iser muovailee keskimääräisen kirjallisen dynamiikan Kultakutri-periaatteen: tylsyys ja työläys muodostavat rajat, joiden toisella puolen lukija jättää leikin kesken. Jos teksti on liian helppo tai liian vaikea, se ei houkuta. Barthesin readerly—writerly-kahtiajaossa taas siekailematta liputetaan radikaalisti kokeellisemman kirjoituksen puolesta.

Tuntumani on, että kokeellisen kerronnan mahdollisista mielihyvävaikutuksista ei kirjoita monikaan kertomuksentutkija. Jälkiklassinen kertomuksentutkimus, varsinkin kognitiivisesti suuntautunut, kyllä käsittelee haastaviakin rakenteita, mutta premissi on lukijan halu helppoon ja tunnistettavaan. Muutoin keskenään vastakkain asettuvat nykynarratologit Brian Richardson (2006) ja Jan Alber (2009) kirjoittavat molemmat lähinnä negatiivisista tuntemuksista, joita luonnottomat tai mahdottomat kertomukset lukijassa herättävät.

Miksi aina huoli, nihkeys ja käsienvääntely edellä?

Ja, eritoten: kuinka akkuraatti tai realistinen on jälkiklassisen kertomuksentutkimuksen maalaama kuva, jossa keskiverto lukija vain mystisesti ”kohtaa” kokeellisia tekstejä ja ”joutuu” kognitiivisesti kamppailemaan niiden kanssa parhaansa mukaan kuin jokin antiikin sankari väijytyksen uhrina kapeassa solassa? Väitän, että nykyisessä viihteellistyneiden valintojen maailmassa yksikään sielu ei kohtaa kokeellista kerrontaa, ellei erikseen etsiydy sen pariin joko mielihyvikseen tai työn puolesta (jolloin epäilemättä jokin motivaatio on ohjannut vaikkapa — hypoteettisesti — työskentelemään kotimaisen videotaiteen levityskeskuksessa).

Eihän nyt ketään sidota tuoliin ja pakoteta silmät levällään ottamaan vastaan haastavaa ja kokeellista kerrontaa ja sitten demonisesti nauraen läpsytellä käsiä, että siinäpä, Uolevi, koetapa nyt kognitiivisesti mäppäillä ja meikata senssiä tästäkin suhrusta!

Kyllä siinä joku muu juju on, jokin esteettinen mieltymys.

(Kokonaan toinen huolipuheen aihe on, mikä sitten on tarpeeksi kokeellista taidetta)

Tämän merkinnän taustalla lymyää seuraavia kirjoitteita:

Alber, Jan 2009: ”Impossible Storyworlds—and What to Do with Them.” StoryWorlds. A Journal of Narrative Studies, Volume 1, 2009, 79–96

Barthes, Roland 1970/2000: S/Z. Éditions du Seuil. Paris.

—- 1973/1994: Le plaisir du texte. Éditions du Seuil. Paris.

Iser, Wolfgang 1972: ”The Reading Process. A Phenomenological Approach.” New Literary History, Vol. 3, No. 2, 279–299.

Richardson, Brian 2006: Unnatural Voices. Extreme Narration in Modern and Contemporary Fiction. Ohio State University Press. Columbus.

Šklovski, Viktor 1917/2004: ”Taiteesta – keinona. (Iskusstvo kak prijom)” Suom. Timo Suni. Teoksessa Venäläinen formalismi. Antologia. Toim. Pekka Pesonen & Timo Suni. SKS. Helsinki.

Mainokset

Mielikuvitusystäväni SKAM-Noora

Mielikuvitusystäväni SKAM-Noora

Varoitus: tekstissä ruoditaan SKAMin sisältöä tavalla, joka spoilaa kakkoskauden, jos et ole sitä vielä nähnyt.

Blogi jäi taas, koska olen kirjoittanut kaikkialle muualle, tehnyt töitä, toimittanut lehteä, matkustanut ja tarttunut vihdoin uudestaan väitöskirjaani. En siis lupaa jatkossakaan kuin tällaisia hajanaisia huudahduksia.

Koska muutkin, minäkin katsoin SKAMin. Onhan se loistava. Tulisipa jo neljäs kausi! Sitä ennen voi onneksi opiskella, mitä ihmettä merkitsee kaikki se vouhotus bussibileistä, kiitos julkinen palvelu tämänkin selvittämisestä!

Mutta abibussia enemmän minua hämää Nooran hahmo. Kun aloin katsoa ykköskautta, vitsailin fb:ssä, että kiva sarja, mutta mitä tuo yksi kolmekymppinen tekee teinien joukossa. Kaikki Noora-fanit vakuuttivat, että minun pitää katsoa kakkoskausikin, niin ymmärrän Nooraa paremmin. Katsoin enkä vieläkään ymmärrä.

Tietenkin olen aivan rakastunut Nooraan. Kaikkihan ovat. Olen vähän kateellinen heille, jotka ovat saaneet Nooran tulokseksi ”Kuka olisit SKAMissa?” -testeistä. Itse sain tuloksen ”Olet Sana” ja kiusaannuin, koska minä en ole Sana. Ihailen Sanaa suunnattomasti, mutta kulttuuriappropriaatiotutka hälyttää. Ei minulla ole samoja kokemuksia kuin norjalaisella ruskealla tytöllä eikä voikaan olla. Eniten pelkäsin olevani Vilde, koska olen, vähän. Mutta Sana on mahtava!

Vaan takaisin Nooraan. Kaikkien salaa himoitsema ”Olet Noora” -tulos on vähän kuin se, että pienenä leikin parhaan ystäväni kanssa Madonnaa ja Sabrinaa. Hän oli Madonna, minä Sabrina. Ymmärsin, että Madonna oli kultamitali, Sabrina hopea-. Noora on kultamitali.

Nooraa ei ole olemassa. 

noora3

Tietenkään ketään sarjan hahmoista ei ole olemassa, sillä he ovat fiktiota. Mutta Noora aivan erityisesti.

Olin ala-asteella vähän kuin Chris, siis ei Penetrator-Chris vaan tyttö-Chris, pyylevä ja rempseä. Haaveilin, että kun olen lukiossa, olisin yksiselitteisesti ihana (niin kuin Noora). No, en ollut. Olin varmaan jokin Chris-Vilde hybridi.

(Chrisistä täytyy vielä erikseen tähän kirjata: hahmon käsittely on tähän mennessä suurin pettymykseni kaikessa fatsheimauksessaan. Miten samassa sarjassa, jossa piirretään kokonainen ja ennakkoluuloton kuva homoseksuaaleista, rodullistetuista ja bipolaarisesta mielialahäiriöstä kärsivistä, voidaan typistää ylipainoinen tyttö vain ja ainoastaan comic relief -hahmoksi, joka näytetään koko ajan syömässä ja jonka rakkauselämää kuvataan myös vitsikkyys edellä? Niin toivon, että tähän tulee parannus.)

Teiniajan päiväkirjani olisivat mehukasta materiaalia päiväkirjaklubeille siinä missä kaikkien muidenkin. Olin nolo teini, koska kaikki ovat. Olin emotionaalisesti hukassa, koska kaikki ovat. Olen itse asiassa edelleenkin aika epävarma ihminen, mutta niin ovat taatusti monet muutkin. Kolmekymppisenä kuitenkin on jo sisäistänyt ”fake it ’til you make it” -taian ja samalla osaa ehkä jotenkin handlata ihastusjuttuja ja ihmissuhteita, parhaassa tapauksessa. Eikö olisi siistiä, jos voisi elää teini-iän uudestaan aikuisuuden suvereniteetilla ja harkintakyvyllä? Olisi tarpeeksi pokkaa sanoa vastaan epäreiluissa tilanteissa, osaisi ehkä pitää coolinsa tai jos ei osaisi, voisi pelastautua niistäkin tilanteista jotenkin aikuismaisen itseironisesti.

Minulla on kaksi teoriaa Noorasta:

  1. Hän on kolmekymppinen, joka on onnistunut toteuttamaan äsken kuvaamani haaveen: palaamaan aikakoneella lukioikään ja tekemään kaiken paremmin ja stylemmin.
  2. Häntä ei oikeasti ole olemassa edes sarjan tarinamaailmassa, vaan Noora on muiden tyttöjen kollektiivisen mielikuvituksen tuotetta, jonkinlainen fyysillistymä kaikkien tyttöjen haaveominaisuuksista. Se oman elämäsi teatterikuiskaaja, joka osaa ja uskaltaa nimittää yksipuolista julmaa ihastustasi munakarvattomaksi kusipääksi, kun hän on juuri lytännyt itsetuntosi ja sinusta ei ole puolustautumaan itse etkä löydä sanoja.

noora2

Niin paljon kuin Nooraa rakastankin, minulla on kolmaskin havainto: Noora on Mikki Hiiri.

Mikki Hiiri on ärsyttävän neuvokas ja täydellinen. Mikki Hiiri ratkaisee pulmat kun Aku Ankka vielä kilaroi ja sählää. Mikki Hiiren setti pysyy aina kasassa.

Nooralla on issuensa ja historiansa. Mutta otetaan vaikka kakkoskauden draaman kulminaatio: Nooran ja Williamin rakkauteen tulee mutkia matkaan, kun Noora uskoo päätyneensä kännissä sänkyyn Williamin veljen kanssa. (Ensin on huomautettava, että tämä on suunnilleen ainoa kerta, kun Noora on rankasti päihtynyt koko sarjassa – Eva ja Vilde kännihäpäistään armotta useammin.) Tietenkään hän ei ole lopulta tehnyt mitään tuomittavaa, mutta sitä ennen hän osoittaa mikkihiirimäistä neuvokkuutta nappaamalla väärintekijältä tunnustuksen nauhuriin ja lukemalla ulkomuistista lakipykäliä alaikäisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. (Ja tämä on hienoa, Norjan poliisikin kiittää, eikä suotta!)

Noora on niin täydellinen, että hän on välillä epäreilu. Koko Nooran ja Vilden välinen kommunikaatio on lähtöasetelmiltaan alentuvaa ja kohtuutonta. Noora ojentaa Vildeä itsetunto-ongelmista ja epävarmuudesta mutta vetää samalla välistä tämän ihastuksen. Vastakkainasettelu on julma: kun Noora on epävarma ja sieluntuskissa, hän osaa tehdä senkin coolisti, vetäytyy entistä enemmän cooliin kuoreensa, on vaikeasti tavoiteltava, ei tilitä. Kun Vilde on epävarma, hän lähettää biljoona noloa viestiä ja miettii, pitäisikö jättää perunat syömättä.

skammeme

#jesuisvilde

Mutta silti, silti ostin lentokentältä Cliniquen huulipunaa, koska Noorallakin on. Ehkä joskus voin olla yhtä cool kuin norjalainen fiktiivinen 17-vuotias. Mutta yritän liikaa, en voi olla Noora. Olen vain nolo kolmekymppinen muija Vallilasta.

tytti17

Voihan SKAM.

Mutta hei:

ALT ER LOVE.

 

 

 

Samurai Rauni Reposaarelainen ja väsähtänyt raiskauskuvasto

Tähän alkuun pitää kai lisätä trigger warningit: raiskauskuvasto, seksismi, seksuaalinen väkivalta

Tämä entry on pyörinyt mielessäni jo muutaman viikon, siitä lähtien kun näin Mika Rätön ohjaaman ja tähdittämän Samurai Rauni Reposaarelaisen R&A:ssa, mutta jotenkin kai odotin, että ”virallisissa” elokuva-arvioissa käsiteltäisiin arvioitavan teoksen etiikkaa. Toistaiseksi en ole kuitenkaan ainuttakaan tällaista arviota lukenut, vaan teosta joko naiivinpuoleisesti hehkutetaan kulttikamaksi tai sitten se dumataan tarkemmin määrittelemättömän yleisen sekopäisyyden vuoksi.

rauni
Samurai Rauni Reposaarelainen ja… eeeh onko tämä nyt ihan hyvä idea

Itse olin syvästi pettynyt. Olisin niin kovin halunnut pitää elokuvasta. Edellytykset olivat olemassa, ja elokuvan nähtyänikin lasken sen ansioiksi visuaalisen mielikuvituksellisuuden ja ennen kaikkea siitä välittyvän yhdessä tekemisen ilon. Kunpa talkoohengessä olisi uhrattu käsikirjoitukseenkin vielä pari ylimääräistä tuumailukierrosta.

Koko kerronnan kehikko on nimittäin täysin kestämätön ja kaukana omaperäisestä, kun siitä riisutaan näennäisen villi reposaarelainen eksentrisyys.

Jatka lukemista ”Samurai Rauni Reposaarelainen ja väsähtänyt raiskauskuvasto”

Niinku nuori Kristiina Halkola tiedäks mitä tarkotan

En ole ehtinyt työ- ja n&n-kiireiltä taaskaan juuri päivittää blogia, mutta joskus pöytälaatikossa muhii jotain niin kauan, että se nouseekin ajankohtaiseksi. Minun piti jo maaliskuussa kirjoittaa Lapualaismorsiamesta Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperan 50-vuotismuisteloiden johdosta, mutta se… jäi. Nyt Lapualaismorsian lähetettiin YLE Teemalta, ja se on katsottavissa Areenassa kuukauden ajan. Suosittelen:

lapualaismorsian

Jatka lukemista ”Niinku nuori Kristiina Halkola tiedäks mitä tarkotan”

Snadisti suspektit laulut I

Snadisti suspektit laulut I

Olen nyt vuoden asunut tilavammin kuin koskaan aikuisiällä. Niinpä viimein tänä kesänä otin luokseni vanhan rakkaan pianoni, joka oli jäänyt lapsuudenkotiini. Tämä on iloista, sillä musisointi lievittää stressiä tehokkaammin kuin juuri mikään muu. Soitan toki vaimennuspedaali pohjassa, mutta kylläkin laulan samalla. Anteeksi naapurit! Olen ottanut nuorempana laulutunteja, mutta pianistina olen itseoppinut – voin kertoa siitä joskus lisää, jos innostun muistelemaan musiikkiluokkanuoruuttani. Valitettavasti en osaa säestää klassisia liedejä (en ehdi vauhdissa kiinnittää tarpeeksi huomiota vasempaan käteeni ja f-avaimen tulkintaan, periaatteen tiedän kyllä), mutta sointuihin perustuva vapaa säestys toimii. Niinpä olen Suuri toivelaulukirja -pianisti. Minulla on ne kaikki! Paitsi ei useimpia niistä ei-numeroiduista, mielestäni apokryfisistä osista.

Olen soittanut ja laulanut toivelaulukirjat niin moneen kertaan läpi näiden vuosien aikana, että niitä paahtaessa on jäänyt aikaa syventyä sanoihinkin. Jotkut laulut ovat erityisen häiritseviä. Ajattelin, että niissä voisi olla ainesta tee-se-itse-kulttuurintutkimuksellisiin minianalyyseihin, ehkä samaan dekonstruktiiviseen tapaan, jolla Mikko Lehtonen kyseenalaistaa Merkitysten maailmassa (1996), onko ”Ikkunaprinssi”-iskelmän puhujan mielestä nyt hyvä vai huono asia, jos prinssillä on pienet viikset.

Ja olen ymmärtänyt, että pop-sanoitusten eetoksen puntarointi on just nyt kuuminta hottia, joten miksen mäkin vois testaa – ees tän yhen kerran vaan.

Jatka lukemista ”Snadisti suspektit laulut I”

Questionnaire de Proust

Koska edellinen (meta-)postaus liikkui paikoin jotenkin synkähköissä sävyissä, oli tarkoitus keventää tunnelmaa eräällä kesäklassikolla. Mutta bussin netti toimi eilisiltana vain pätkittäin, en päässyt kunnolla käsiksi haluamaani aineistoon. Kaivoin siis draftinaftaliinista klassisen Proust-kyselmän:

Jatka lukemista ”Questionnaire de Proust”