Snadisti suspektit laulut I

Snadisti suspektit laulut I

Olen nyt vuoden asunut tilavammin kuin koskaan aikuisiällä. Niinpä viimein tänä kesänä otin luokseni vanhan rakkaan pianoni, joka oli jäänyt lapsuudenkotiini. Tämä on iloista, sillä musisointi lievittää stressiä tehokkaammin kuin juuri mikään muu. Soitan toki vaimennuspedaali pohjassa, mutta kylläkin laulan samalla. Anteeksi naapurit! Olen ottanut nuorempana laulutunteja, mutta pianistina olen itseoppinut – voin kertoa siitä joskus lisää, jos innostun muistelemaan musiikkiluokkanuoruuttani. Valitettavasti en osaa säestää klassisia liedejä (en ehdi vauhdissa kiinnittää tarpeeksi huomiota vasempaan käteeni ja f-avaimen tulkintaan, periaatteen tiedän kyllä), mutta sointuihin perustuva vapaa säestys toimii. Niinpä olen Suuri toivelaulukirja -pianisti. Minulla on ne kaikki! Paitsi ei useimpia niistä ei-numeroiduista, mielestäni apokryfisistä osista.

Olen soittanut ja laulanut toivelaulukirjat niin moneen kertaan läpi näiden vuosien aikana, että niitä paahtaessa on jäänyt aikaa syventyä sanoihinkin. Jotkut laulut ovat erityisen häiritseviä. Ajattelin, että niissä voisi olla ainesta tee-se-itse-kulttuurintutkimuksellisiin minianalyyseihin, ehkä samaan dekonstruktiiviseen tapaan, jolla Mikko Lehtonen kyseenalaistaa Merkitysten maailmassa (1996), onko ”Ikkunaprinssi”-iskelmän puhujan mielestä nyt hyvä vai huono asia, jos prinssillä on pienet viikset.

Ja olen ymmärtänyt, että pop-sanoitusten eetoksen puntarointi on just nyt kuuminta hottia, joten miksen mäkin vois testaa – ees tän yhen kerran vaan.

Tänään lopetin eilen aloittamani Suuren toivelaulukirja 16:n. Siinä on julkaistu Virve ”Vicky” Rostin Suomessa tunnetuksi tekemä, mukaansatempaava haikailu ”Näinkö aina meille täällä käy”. Mezzosopraanona sitä on miellyttävää ja palkitsevaa laulaa, ja sormeni pitävät mellevistä maj-soinnuista. Mutta laulun tarina ja sanoma on jotenkin… snadisti suspekti?

Tässä on alkuperäinen, Barbi Bentonin, versio, tässä taas ”Vickyn” lekendraarinen vetäisy. Alkukielisen tekstin kaihon kohde on mies-oletettu (he), ja 1970-luvun levytysten julkaisukontekstissa voimme käsitellä laulu(je)n puhujaa naisoletettuna ts. mikään niissä itsessään ei anna eväitä queer-sensitiivisempään tulkintaan. Pertti ”Pertsa” Reposen suomenkielinen teksti on tietenkin pronomineiltaan neutraali, kuten kielemme hienouksiin kuuluu.

Oli miten oli, laulun puhuja muistelee ”häntä”, joka oli ”lämmin niin kuin takka talvi-illoin” (englanniksi ”very special warm and gentle person”). Puhujalla on ollut rankkaa, mutta luottohlö on uskollisesti auttanut. Se on hienoa, mutta mukaan hiipii painokasta syyllisyyttä: ”Hän saapui aina kun jäin alle huolten vuoren. / Avun sain, mut tuskin kiitin milloinkaan.”

Syyllisyys ja katumus kulminoituvat kolmessa säkeistössä toistuvaan kohtaan, jossa toivottu toiminta vaihtelee, mutta puhujan arvioima investointi säilyy samana: ”Miksi lähemmäksi tahtonut en silloin…”, ”Miksen antanut mä sulaa ulkokuoren…”, ”Pientä hellyyttä en antautunut suomaan…” — ”…kun tuokion se maksanut ois vaan”.

Apua! Tämähän kuulostaa laasaslaisen aivopesun läpikäyneen sosiopaatin fantasialta, jossa pakkomielteen kohde myöhemmin katuu, kun ei antanut palkintoseksiä sitkeän (vaan ei pyytettömän) ”mukavuuden” ansiosta. Varsinkin alkukielisen tekstin kliimaksi ennen viimeistä kertosäettä on kuin suoraan projisoitu jostain Redditin pimeimmistä syövereistä: ”I took all he had to give and gave him nothin’ / and all it would have taken was some time”.

Freaks me out. Tässä on jotain sellaista ”sulje silmäsi ja ajattele isänmaata” -alistumista, että Sanninkin lyriikat alkavat kuulostaa super-emansipoituneelta. Eeh.

Sivumennen sanoen Suurten toivelaulukirjojen suola ovat pienet esittelytekstit joka nimikkeen alla. ”Näinkö aina meille täällä käy” -kappaleen esittely on kolme tiivistä virkettä pitkä, mutta minkä sarkasmilatauksen Ilpo Hakasalo onkaan niihin virittänyt:

”Alkuperäisen levytyksen teki Yhdysvalloissa muistakin kuin laulullisesta ansioistaan tunnettu Barbie Benton. Levytys ilmestyi Playboyn kustantamana. Virve Rostin esitystä (1979) voi pitää tulkinnallisesti paljon ansiokkaampana.”

Burn!!

Mistä puheenollen:

Ei kannata tulla toisiin aatoksiin, jos ainoa hellyyttä suomaan antautumista puoltava argumentti todella on ”kun tuokion se maksanut ois vaan”. Ei maksa vaivaa potea syyllisyyttä, jos lämmin takka ei ole se juttu. Kuten suuri ajattelija Paperi T sanoo: ”Ei märillä stideillä sytytetä paloo”.

 

Questionnaire de Proust

Koska edellinen (meta-)postaus liikkui paikoin jotenkin synkähköissä sävyissä, oli tarkoitus keventää tunnelmaa eräällä kesäklassikolla. Mutta bussin netti toimi eilisiltana vain pätkittäin, en päässyt kunnolla käsiksi haluamaani aineistoon. Kaivoin siis draftinaftaliinista klassisen Proust-kyselmän:

Lempihyveesi? Lempeys.

Lempiominaisuutesi miehissä/naisissa? Täysin epämodernia erotella. Lempiominaisuuteni toisissa ihmisissä on älykkyys, myös tunne-. En tarkoita siis kärttyisiä älyköitä enkä välttämättä edes mitään kirjaviisautta.

Pääluonteenpiirteesi? Innostuu nopeasti, käynnistyy hieman hitaammin.

Mitä arvostat eniten ystävissäsi? Keskusteluseuraa.

cropped-cropped-sodis.jpg
Keskusteluseuraa Kitisen laiturilla kesällä 2015

Keskeinen vikasi? Kursailu kaikkine alalajeineen (mukaanlukien ajoittainen impostor-syndroomaan vajoaminen).

Lempitoimesi? Elokuvissa notkuminen.

Käsityksesi onnesta? Toukokuinen joie de vivre.

Käsityksesi kurjuudesta? Ehkei minulla ole kokemuspohjaista käsitystä siitä, mitä on totinen kurjuus. Nihkeydestä voisin kyllä kertoa yhtä ja toista.

Jos et olisi sinä, kuka olisit? Jostain syystä pohdin joskus, millainen olisin (ollut), jos olisin edellistä sukupolvea, opiskellut 90-luvulla. Tai jos olisin muuten itsenilainen, mutta syntynyt mies-oletetuksi. En ole päässyt mihinkään sellaiseen kiteytykseen, jonka voisin tässä jakaa, mutta huvittelen eri skenaarioilla yhtä kaikki. Mutta näiden synteesinä: ehkä olisin nelikymppinen humanistimies.

Missä haluaisit asua? 17-vuotiaana olisin vastannut: Futuro-talossa. Sittemmin olen havainnut muoviufojen haisevan bajamajalta. Juuri nyt: ihan vähän hiljaisemmassa kohtaa Helsingin kantakaupunkia.

Lempivärisi ja kukkasi? Mintunvihreä, mantelinkukka.

Lempiprosaistisi? Proust-kyselmän kunniaksi nimeän Proustin. Duras on tietenkin tärkein.

Lempirunoilijasi? Serge Gainsbourg, Boris Vian, Stadin Arska, Saarikosken Pena. Congrats, you have an all male panel.

Mieluisin fiktiivinen sankari/sankaritar? Ennalta-arvattavasti ammennan nyt ranskalaisesta elokuvasta saadakseni edes jonkin rajauksen: Truffaut’n Antoine Doinel, Durasin Anne-Marie Stretter. Mutta sankarien sijaan useimmin innostun sivuhenkilöistä. Kun menin kevättalvella työhaastatteluun, ajattelin ratikkamatkalla intensiivisesti voimaeläin-hengessä kellonvalajan poikaa Tarkovskin Andrei Rublevista.

Lempimaalarisi ja säveltäjäsi? Innostun aina museoissa Odilon Rédonin ja Balthusin töistä. Säveltäjässä tulee taas rajauskysymys vastaan. Säveltäjään on kai vastattava Michel Legrand.

Tosielämän sankarisi/sankarittaresi? Tähänkin vastaaminen tuntuu jotenkin pompöösiltä, mutta viime viikkoina olen ihaillut vanhan lukiotoverini Juho Pylvänäisen ryhdikästä toimintaa.

Ketä historiallista hahmoa inhoat eniten? Minusta on vaarallista itsepetosta tuudittautua siihen narratiiviin, että historian julmuudet olisivat aina ja vain ja ainoastaan pahojen, ”hullujen” yksilöiden tekosia. Mistä tiedämme, että vaikka joku olisi salamurhannut Hitlerin, olemassaoleva antisemitismi ja fasismi eivät olisi kanavoituneet jonkun toisen kautta?

Sankarisi/sankarittaresi maailmanhistoriassa? Olen aina sympannut Ranskan Henrik IV:ttä. Lähihistoriassa kunnioitan Angela Davisia.

Lempiruokasi ja -juomasi? Lempiruokaa mahdoton nimetä. Haaveilen aina täydellisen raikkaantulisesta banh mi -patongista. Juomista Pouilly-Fumé. Mainittakoon myös, että kesäsuosikkini on ollut nyt pari kesää Pimm’s.

Lempinimesi? En myönnä, että minulla olisi lempinimeä. Jotkut voivat olla tästä käytännössä eri mieltä.

Mitä vihaat eniten? En pysty nimeämään, mutta voisin luetella useita asioita, jotka ärsyttävät minua (arkiset asiat) tai aiheuttavat syvää huolestuneisuutta (yhteiskunnallisen mittakaavan ilmiöt).

Maailmanhistorian hahmot, joita vihaan eniten? Eikö tämä ole sama kysymys kuin vähän aiemmin?

Eniten ihailemani sotilaallinen tapahtuma? Hah! Proust muuten vastasi tähän ”oma asepalvelukseni”. Oma vastaukseni: Portugalin neilikkavallankumous 1974.

Eniten ihailemani reformi? Uskonpuhdistus? Muita hyviä: Suomen vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys. Peruskoulu-uudistus 1972.

Synnynnäinen lahjakkuus, jonka haluaisin? Olen ihan tyytyväinen omiin synnynnäisiin lahjoihini, mutta ehkä niitä voisi täydentää paremmalla motorisella lahjakkuudella. Huimalla tanssitaidolla esimerkiksi. Kuvataiteellinen lahjakkuus olisi myös tarpeen.

Miten toivot kuolevasi? Eikö toiveitaan pidä varoa? No en ainakaan ihan pian.

Vallitseva mielentilasi? Tasapainoilua tyvenen ja levottomuuden välillä.

Mitä vikaa siedät eniten? Ai toisissa ihmisissä? Minulla on jokaiselle erikseen oma toleranssinsa. Itsessäni… jätänkin vastaamatta tähän.

Lempimottosi? Tänä kesänä olen vaalinut rakkaudella Scandinavian Music Groupin Balladi 1:n säkeitä ”Kesä on kaikilla / myös ylpeytensä menettäneillä”.

 

 

 

 

Oli kerran blogipaussi, blogipaussista writer’s block

Heh, täälläpä on ollut helmikuun jälkeen hiljaista. Syitä on kaksi: 1) ajanpuute 2) kirjoituskynnys.

1) Kevääni kiihtyi pian edellisten merkintöjen jälkeen hektiseksi, pahimmillaan aika uuvuttavaksikin. Sain töitä (mikä on iloista, niistä ehkä joskus lisää) mutta olin myös jo aiemmin sopinut opettavani johdatuksen länsimaisen kirjallisuuden historiaan Tampereen avoimessa yliopistossa. Opetus vei minut tällä kertaa enemmän epämukavuusalueelle kuin koskaan, sekin olisi ehkä oman merkinnän arvoinen pohdinto. Nyt kurssi on onneksi ohi enkä ole buukannut enempää opetusta toistaiseksi. On vain työt, n&n ja jossain kohtaa toivottavasti väitöskirjan kahden puuttuvan luvun loihtiminen pitkän paussin jälkeen. Ja tietysti muu elämä.

2015-12-27 18.19.18
Blogini on ollut hyljättynä kuin Gorba-nalle sohvan nurkassa

2) Ehkä ajanpuutetta olennaisempi syy oli kuitenkin kirjoituskynnys, joka nousi #oneirongaten jälkeen jotenkin kohtuuttomaksi. Menin itseeni ja olen jäänyt pohtimaan koko keskustelua juurta jaksain. Ymmärrän nyt, että oma tulokulmani on täysin toinen kuin Hubaran. Etuoikeutettu, naljailisi tiedostavaisto, joo joo, mutta on siinä muutakin. Olin juuri sellainen klassinen narratologipölvästi, joka tulee viisastelemaan kerronnan tasoista, kun pitäisi puhua representaatioiden politiikasta. Party like it’s 1970. Kävin kesällä (jälleen) keskimäärin kovin valkoisessa Narrative-konferenssissa Amsterdamissa. Tällä kertaa siellä oli yllättävän paljon myös ajankohtaisia ja poliittisia esitelmiä vaikkapa pakolaisnaisten kerronnallistamisesta. Joka tapauksessa valaistuin siitä, että tekstilähtöinen kertomuksentutkimus todella on vain yksi tapa käsitellä kirjallisuutta (Tampereen mankelin läpikäyneenä tämä on ällistyttävän helppo vilpittömästi vain unohtaa). Olen itsekin peräänkuuluttanut kontekstin herkempää huomioimista, nyt missasin sen itse aika lailla täysin. Se, mikä voi tuntua tekstianalyyttisesti äkkiväärältä, voi olla relevantti havainto aivan muussa yhteydessä.

Helmikuisia tekstejäni myös jaettiin itseäni häkellyttäviä määriä (mutta internetin mittakaavassa ei nyt niin paljoa), mikä alkoi ujostuttaa. Minun on aina ollut helpointa kirjoittaa niin, että kuvittelen, ettei kukaan lue juttujani. Sitten alkoi väsyttää isosti: tarvitaanko tähän maailmaan tosiaan sanaakaan enempää etuoikeutetun elitististä pöpinääni. Tunnetila oli pikemminkin white melancholy tai pessimism kuin white fragility. Blogin mielekkyyden tosin kyseenalaistin samaan tapaan jo viime syksynä, kun alkoi tuntua kiusallisen eskapistiselta horista elokuvista tai taidenäyttelyistä samaan aikaan kun maailmalla palaa ja ihmisiä huuhtoutuu Välimeren rannoille.

Ajankohtaisesta keskustelusta hyvä välitilinpäätös – ei siis summaus, vaan vasta avaus – on Sonya Lindforsin UrbanApalle toimittama Toiseus 101. Suosittelin sitä myös opiskelijoilleni, kun tuntui irvokkaalta kaiken jälkeen pönöttää luentosalissa pönkittämässä valkoista kaanonia.

Vaan ehkä rohkaistun taas kirjoittamaan – blogini olkoon edelleen ajoittaisten impressioiden purkamiseen tarkoitettu vaniteettitila, vähän rempallaan ja ajasta irrallaan. Se tuntuu välillä kiusalliselta, sillä näennäisen epäpoliittiset aihevalinnat ovat aina väistämättä poliittisia siinä, mitä ne sulkevat ulkopuolelleen. Stuff white people like.

 

Gaters gonna gate (eli oma Oneiron-jatko-osani)

Disclaimer: Tähän keskusteluun ei pitäisi tuottaa enää yhtä ainutta whitesplainaavaa kirjallisuustätipuheenvuoroa (kuten valkoinen mies meille valkoisille tädeille mansplainasi ansiokkaasti – ei vaan, se on hyvä kirjoitus, asetelma vain on vitsikäs, koska se on!).

Mutta en voi olla tuottamatta, vaikka sitä ei ole pyydetty eikä sitä kaivata.

Jatka lukemista ”Gaters gonna gate (eli oma Oneiron-jatko-osani)”

Musidoran muikeat mulkoilut

Oneiron-gate jäi sen verran vielä pyörimään mieleen, että saatanpa kirjoittaa aiheen tiimoilta vielä toisenkin postauksen (ja laajentaa keskustelua tämän yhden teoksen ympäriltä muihin suuntiin) – mutta katsotaan, ehdinkö ja jaksanko.

Sillä välin haluan kiireesti taas suositella Orionin ohjelmistoa – ei, meillä ei ole blogiyhteistyötä, Eerikinkadun aarre vain on ollut minulle suurin syy muuttaa Helsinkiin. Nykyään tarjontaa täydentävät ilahduttavasti myös WHS Teatteri Union (vielä ehtii heti tänään tai nyt viikonloppuna tsekata huikean The Duke of Burgundyn) ja Kino Sheryl, joissa pitäisi itsekin käydä ahkerammin. Kino Engelkään ei taida ihan vielä olla remontissa, Korjaamo Kino taas avasi ovensa aivan vastikään, Rivieraa vielä odotellaan. On siinä cinéfiilillä säpisemistä!

Niin siis, se suositus. Louis Feuilladen satavuotiaan jännärisarjan Les Vampires pystyy kyllä katsomaan jyytuubista, mutta nyt se olisi nähtävillä kauniina 4K-restaurointina.

Jatka lukemista ”Musidoran muikeat mulkoilut”

Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron

En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa, koska olen yrittänyt kiriä rästihommia kiinni ja tuottaa tekstejä toisaalle, moniaalle. Mutta Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogin tämäniltapäiväinen postaus viritti halun kirjallisuudellisuuskommentointiin. Hubara siis kritisoi Laura Lindstedtin Finlandia-palkittua Oneironia kulttuurisesta omimisesta: Lindstedtillä ei olisi valkoisena suomalaisena naisena ollut oikeutta kirjoittaa (esimerkiksi) New Yorkin juutalaisen naisen anorektisesta elämästä ja taiteesta.

Koen pientä epämukavuutta tämän vastineen kirjoittamisesta, koska alkuperäinen teksti positioi itsensä kritiikin yläpuolelle, ainakin jos kritisoija on vääränlainen. Olen itse enemmistöä, valkoinen suomalainen cis-nainen. Kirjallisuudentutkijan koulutukseni ja ammattini myötä piilottelen instituution pölyisen selän takana. Olen siis ideologiakriittisellä logiikalla jo valmiiksi osa hegemoniaa (jos kohta naiseudesta varmaan saan pientä hyvitystä). Lindstedt myös kuuluu tuttaviini, joten voin siinäkin mielessä olla jäävi. Tämä ei tosin estänyt minua kirjoittamasta juuri Oneironista (samalla kiittävän että kriittisen) arvion seuraavaan, maaliskuussa ilmestyvään niin & näiniin – pyrin parhaani mukaan välttämään kaveriarvion ummehtuneisuuden ja taskulämpimyyden, mutta jätän oman suoriutumiseni siinä muiden arvioitavaksi. Keskityin enemmän rakenteeseen, joten on tervettäkin puida ideologiaa.

Kenttä on valmiiksi miinoitettu, asiaan siis.

Jatka lukemista ”Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron”

Fassbinder ja RAF

Blogini lyhyen historian silmäillyin postaus on eilinen neggistelyni. Vaikka asia on tärkeä, suksee mietityttää, sillä perustin blogin alun perin fiilistelyä, en ränttäystä varten (kriittisyyttä ja kritiikkiä tietenkään poissulkematta!). Niinpä jaan vastapainoksi täälläkin puolella kirjoituksen (kuvineen päivineen – kuvatoimituksesta on kiittäminen kyllä festivaalia), jonka laadin alun perin DocPoint-festivaalin blogia varten. A German Youth -elokuvan ensi viikon lauantain näytös näyttää olevan loppuunmyyty, mutta torstain näytökseen on kai vielä lippuja. Etsiytykää sen äärelle. Ja Fassbinderinkin.

Ja eilisen postauksen perään on kai pakko huomauttaa, että elokuvafestivaalien eri julkaisualustoille tuotan ilomielin sisältöä talkoohengessä vapaalippupalkalla [silmää iskevä emoji tähän]

Alaston Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) koskettelee itseään ja itkee puhelimeen ”heidän” kuolleen. ”He” olivat Stammheimin vankilassa oikeudenkäyntiä odottaneet Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristit Andreas Baader (1943–1977),Gudrun Ensslin (1940–1977) ja Jan-Carl Raspe (1944–1977), jotka löydettiin hengettöminä vankiselleistään sen jälkeen, kun RAF:in yritys vapauttaa heidät kaappaamalla Lufthansan lentokone epäonnistui.

Jatka lukemista ”Fassbinder ja RAF”