Rakkaus-ish 65

Blogin funktio on tietenkin myös se, että siihen voi merkitä muistiin jotain niitä kulttuurimatkailuselfieitä enemmän:

Pariisin elokuvatarjonta ja sen tila olisi hyvinkin oman entrynsä arvoinen. Tänään oli ruotsalaisen elokuvan vuoro (sattumalta näin saman viikon aikana toisenkin ruotsalaisen: juhlistin maanantaina 30. syntymäpäivääni katsomalla uusimman Roy Anderssonin. Siitä olikin hyvä jatkaa hilpeänä pussishampanjalle. Tai sitten ei.).

Bo Widerbergin Korppikortteli (Kvarteret Korpen, 1963) ja Rakkaus 65 (Kärlek 65, 1965) ovat pyörineet viikkotolkulla Archipel-teatterissa ilmeisimmin uusina restaurointeina. Wideberg oli itselleni uusi tuttavuus, ja googlailu kertoi hänen tuoneen yhteiskunnalliset aiheet takaisin ruotsalaiseen elokuvaan juuri Korppikorttelin myötä. WordPressin kanssa iltapäivän tahmailtuani halusin kuitenkin jotain kepeämpää ja voi pojat että sainko. Rakkaus kuusvitosesta ei itseironiaa (toivottavasti!) puuttunut, mutta yhteiskunnallisuutta siitä sai kyllä etsimällä etsiä. Se oli silti 60-lukuestetiikaltaan vallan viehättävä pala ja vähintäänkin aikalaisdokumentti eurooppalaisen uuden aallon virtauksista ja vaikutteista. Päähenkilö, elokuvaohjaaja Keve tiputtelee lainalaineja niin Antonionilta kuin Godardiltakin, välillä työstettään elokuvaa, josta ei oikein tule mitään.

kärlek65

Hahmoon on selvästi rakennettu jotain Kasipuolen Guidoa, Keve Hjelm (imbd-tuokio paljastaa, että kaikki roolit elokuvassa ovat tavallaan cameo-rooleja) saa neliskulmaisissa laseissaan käydä Skandinaavi-Marcellosta. Tärkeintä on lennättää leijaa. Raikkaimmiksi jäävät kohtaukset, joissa ohjaajan vaimo (Evabritt Strandberg) ja päänäyttelijätär (Inger Taube) hulluttelevat huppelissa.

Tämä ei ole dumaus. Rakastan vilpittömästi 60-luvun elokuvien arkisuutta niinä hetkinä, kun ne ovat näennäisesti jonninjoutavimmillaan. Vaikka Keven valloitus piehtaroi rinnat paljaina, on Donnerin 69 – Sixtynineen vielä pitkä matka. Toisaalta Vilgot Sjömanin Olen utelias keltainen ja sininen (Jag är nyfiken gul/blå, 1967) ovat kokeellisuudessaan ja fiktion ja ei-fiktion hämärtämisessä lähempänä Godardia kuin Widebergin pikkuporvarillinen kiehnäys. Kiehnäykseksi homma jotenkin jääkin: jos muodosta puuttuu raju radikaalisuus, ei ihmissuhteiden satuttavuudessakaan päästä bergmanilaisiin syövereihin. Keve bondaa lopulta enemmän rakastajattarensa (ex-)miehen kanssa. Naisen perään ei paljoa kysellä, suhdeselvittelyistä sutviudutaan mutkattomasti – lennättämään leijaa. Se, mikä 50 vuotta sitten on ollut hurjaa, voi nyt näyttäytyä herttaisena.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s