Ulkomaille Teiskoon, selfieitä ottamaan

Oikeastaan sain kimmokkeen pitkään mielessä muhineen blogin aloittamiseen lukiessani eilen eurostar-junaan noustessani Hesarin kolumnia kulttuurimatkailun tyhjyydestä. Aino Frilander kysyy, mitä järkeä on lentää Firenzeen tai Pariisiin, jonottaa muiden turistien seassa, ottaa nolo selfie ja ruksia taas yksi ”pakollinen nähtävyys” suoritetuksi. No ei mitään, tietenkään. Onko tällä jotain tekemistä ”kulttuurimatkailun” kanssa, onkin toinen juttu.

Siitä olen samaa mieltä, että pakollisten monumenttien äärellä tulee helposti tyhjä olo. Tässäkö se nyt on? Ehkä selfien ottaminen on yritys tavoittaa hitunen jotain benjaminilaista auraa (aidosti ihmettelen, ettei Benjaminia mainittu Hesarin jutussa edes asiantuntijaosuudessa, se kun pönkii nykyään joka paikassa esiin). Olinhan siellä minäkin, todistaa kuva. En itsekään ole immuuni:

kölnin tuomiokirkko

Viime viikolla kohtalo ja Saksan rautatielakko heittivät minut pariksi joutotunniksi Kölniin. En voinut vastustaa visuaalista Ultra Bra -viittausta.

En ihan ymmärtänyt morbidien turistien halua ottaa itsestään selfieitä Pariisin katakombien luukasojen äärellä. Olen myös äimänä siitä, että ossuaarista on tullut kuuma nähtävyys, johon jonotetaan kaksi tuntia siinä missä Eiffel-torniinkin. Marraskuussa 2008 ei jonoja muistaakseni ollut, eikä peruskonsepti ole järin uudistunut sitten 1800-luvun alkupuolen. Tant mieux, kolmen vartin kävely maan alla reisiluu- ja pääkalloasetelmien sekä kuolevaisuudestamme muistuttavien mietelauseiden äärellä hiljentää mukavasti, oli trendi sitten peräisin mistä hyvänsä.

Takaisin kolumniin näistä digressioista. Mitä itua on kulttuurimatkailussa, kun samat kohteet voi tarkastella virtuaalisesti? Tietenkin vaikka mitä, ennen kaikkea se, mitä ei osaa edes odottaa kohtaavansa. Olen huono tekemään suunnitelmia. Tai oikeastaan teen niitä, paljonkin, mutten lopulta välttämättä noudata yhtäkään. Harvoin opiskelen matkaoppaita tai tripadvisoria etukäteen – metrotunneleista saa parhaat menovinkit. Monet kerrat sykähdyttävintä antia ovat olleet taidemuseoiden vaihtuvat näyttelyt, joista on jäänyt mieleen muhimaan jotain pieniä täkyjä, jotka myöhemmin voivat poikia lisäjuonteita omaan tutkimukseen, vaikken taidehistorioitsija olekaan. Eräs ystäväni ivasi minua vanhanaikaiseksi, kun heti Pariisiin tultuani ostin Pariscopen, josta tutkailin näyttely- ja elokuvatarjontaa sen sijaan, että kätevästi käyttäisin älypuhelinta. Mutta googlailussa pitää tietää, mitä etsii. Sama juttu tarkoin säännellyissä kirjastoissa, joissa pitää ensin konsultoida katalogia ja sitten pyytää tarvitsemansa aineisto. Ei sijaa serendipitylle, onnellisille yhteensattumille ja vahinkolöydöille.

Ehkä olennaiseksi nousee kuratoinnin taide. Oivallisesti rakennettu näyttely tai vaikka festivaaliohjelmisto synnyttää katsojassa uusia oivalluksia ja vihjaa koko joukosta mahdollisia lisäpolkuja. Jos kulttuurimatkailu pitää muuntaa virtuaaliseksi, tarvitaan googlen kuvahakua näkemyksekkäämpää kartastoa. Ovatko turistioppaat matkakohteiden kuraattoreja? Eivät ainakaan, jos nojaavat vain niihin pakollisiin pönötyksiin. Oma toivoton hipsteri-ironiansa on kyllä turistikohteiden välttelyssäkin.

Itse koen olevani etuoikeutettu paskiainen. Koen kulttuurimatkailun kuuluvan omatekoiseen ja sekavaan toimenkuvaani. Väitöskirjarahoitus on mahdollistanut oman grand tourini, enkä pidä tulevia tutkijavaihtojakaan mahdottomina ajatuksina, jos tieteellistä uraa jatkan. Vietin viime talven Fulbright-stipendiaattina Yhdysvalloissa, ja se oli tervetullut lisä raivoeurooppalaiseen perspektiiviini. Nyt olen suhannut loppukevään Lontoon ja Pariisin väliä osin henkilökohtaisista, osin tutkimuksellisista syistä. Pidemmät oleilut voivatkin olla kestävämpiä ekologisesti kuin viikonloppupyrähdykset. Terveellisesti ne myös karsivat turistiromantiikkaa. Maailman ihmekaupungit homeisine kylpyhuoneineen ja ruuhkametroineen voivat joskus olla vähän rasittavia paikkoja elää arkea. Vaikka ovatkin kiehtovia.

Ken tietää, ehkä Lapinlahden linnut olivat aikaansa edellä ekoajattelussa lanseeratessaan satunnaisen matkailijan. Tamperelaisen legendan mukaan myös tuomiokirkon kanttori Heikki Kuusniemi olisi nuorena ollut suuntaamassa Saksaan musiikkia opiskelemaan, mutta matkakassa hupenikin lähtökestityksiin. Niin ei auttanut miekkosen muu kuin matkata kotiseudulle, ”ulkomaille Teiskoon”.

Sillä välin menen Boulevard de Strasbourgille elokuviin. Ohjelmistossa ruotsalaisen Bo Widebergin Kärlek 65. Vierestä viedään, siis.

Edit.

Satunnainen matkailija tokikin on toimittaja Juhani Mäkelän hahmo, jota Lapparit parodioivat. Mutta Lapparit olivat ekoajan hermolla siinä, ettei matkailija yllä kohteisiinsa asti, vaan raksan hissi saa käydä Eiffel-tornista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s