Intentio iskee takaisin (ja putsaa palkintopöydän)

Torstaina tänne Pariisiin kantautui kaksi ilouutista: Maxim saatiin pelastettua ja prestisiöösi Ars Fennica -palkinto on myönnetty rautaiselle ja monialaiselle taiteilijalle, Mika Taanilalle. (Taanilan ja Erkki Kurenniemen samanaikaisista Kiasma-näyttelyistä kirjoitin niin & näin -lehteen viime vuoden alussa: nn_1_14_TaanilaKurenniemi (1))

Palkitsemisperusteetkin olivat kiintoisaa luettavaa, näin puntaroi valinnan tehnyt kuraattori Charles Esche:

”Kaikkien viiden ehdokkaan joukosta Mika Taanila on parhaiten vakuuttanut minut teoksillaan, joissa hänen ideansa ovat saaneet täysipainoisen toteutuksen. [–] Mika on tarttunut moniin nykyajan demokraattisen, eurooppalaisen yhteiskunnan perustaviin kysymyksiin ja pohtii niitä konservatismin, suvaitsevaisuuden ja valtion määräysvallan kannalta. Hänen lähestymistapansa ei ole koskaan retorinen eikä abstrakti, vaan konkreettinen ja täsmällinen. Hänen teostensa kautta yleisö saa mahdollisuuden tarkkailla, kuinka yhteiskunnan kollektiivinen mielipide muodostuu ja miksi sen muodostumisprosessi on merkityksellinen.

Valintapäätöksen tekeminen oli vaikeaa, koska jokaisella ehdokkaalla on ominaisuuksia, joiden vuoksi olisi perusteltua antaa palkinto juuri hänelle. Lopulta päätin kuitenkin antaa Ars Fennica -palkinnon sille taiteilijalle, jolla on mielestäni kaikkein täysimittaisin tuotanto, ja joka on onnistunut tuomaan teostensa intentiot lähimmäksi niiden toteutusta. Tästä ratkaisevasta syystä haluan ojentaa palkinnon Mika Taanilalle.”

Ehdottoman samaa mieltä olen Taanilan lähestymistavan konkreettisuudesta ja täsmällisyydestä. Strukturalisminsa ja jälkistrukturalisminsa särpinyttä kirjallisuudentutkijaa kuitenkin kutkuttaa juuri intention nostaminen ratkaisevaan asemaan palkintomittelössä. Uskaliasta puhetta! Ars Fennica, kuten muutkin taidepalkinnot, toki on palkinto tekijälle, tässä tapauksessa vielä tarkastelussa on pidempikin tuotannon kaari yksittäissuorituksen sijaan.

Vertailun vuoksi viime syksyn Finlandia-ehdokkaiden luonnehdinnat. Finlandia-palkinto kohdistuu tosin yhtä lailla yksittäiseen romaaniin kuin sen luoneeseen kirjailijaan, molempia suitsutetaan melko tasaisesti finalistien perusteluissa. Intentiosta ei järin puhuta. Sirpa Kähkönen on jopa tehnyt ”teosta varten valtavasti tutkimustyötä, kulkenut Pietarin katuja, tarkkaillut ja imenyt itseensä sen tunnelman, joka kirjan sivuilla lukijansa vakuuttaa”, mutta silti ”romaani kasvaa vahvojen henkilöhahmojensa voimin yleisinhimilliseksi tutkielmaksi siitä, mistä utopioiden rakentajat tulevat, mikä heitä ajaa ja mitä heille ja heidän utopioilleen tapahtuu” (kursivointi lisätty) kuin jokin omalakinen organismi.

On myös totta, että kuvataiteen puolella tekijästä puhuminen ja hänen mielenliikkeidensä arvuuttelu on ollut sallitumpaa kuin (akateemisessa) kirjallisuuspuheessa. Samoin elokuvassa, jossa auteurismi jyllää edelleen vahvana varsinkin taidepuolella. Elokuva on taiteenlajina niin nuori, että sen on osana kehitystään täytynyt rakentaa vahva tekijäkäsite, jotta sitä on sitten voitu (hyvin marginaalisesti) ryhtyä uudelleen purkamaan. Miten tekijä on sinnitellyt kuvataidepuheen keskellä, on minulle arvoitus, koska en ole tarpeeksi perehtynyt taidehistorialliseen keskusteluperinteeseen.

Vaan sen tiedän, että uuskritiikin lanseeraama intentioharha oli ensimmäisiä asioita, joihin kirjallisuudenopinnoissa ja pääsykoekirjoissa hyvinkin didaktisesti tartuttiin, kun opintien reilut kymmenen vuotta sitten aloitin. Barthesin ”Tekijän kuolemaa” tankattiin sitten hyvänä kakkosena.

Mitenkäs suu nyt pannaan, Barthes? / kuva: André Perlstein (L'Express, 1970)
Roland Barthes kuulee Ars Fennica -perusteluista / kuva: André Perlstein (L’Express, 1970)

Tekijä ei kuitenkaan ole lopullisesti kuollut, vaan on hiipinyt takaisin vaikkapa omaelämäkerrallisuuden tutkimuksen turvin (tässäpä tohtori Netta Nakarin ansiokas ja ennen kaikkea jo valmistunut väitöskirja aiheesta). Itsekin kirjoitin tekeillä olevaan väitöskirjaani viime syksynä pitkät pätkät muikeista tekijöistä (Marguerite Duras, Jean-Luc Godard), jotka väkisin änkeävät teoksiinsa ties mitä horisemaan. Hesarin Ars Fennica -jutussa sitä vastoin tuodaan esiin, miten Taanila häivyttää itsensä hahmona töistään näkymättömiin, vaikka jok’ikinen niistä on syntynyt mitä henkilökohtaisimmasta innoituksesta.

Miten siis päästään syynäämään intentioiden ja toteutuksen suhdetta? Saati sen onnistuneisuutta? Omat tutkimuskohteeni, varsinkin La Duras, tuo lumoavan pompöösi, loputtomasti omasta tekemisestään puhuva pää, ovat ehkä kiinnostavimmillaan juuri silloin, kun intentiot eivät mene kuin rantaruotsalaisessa kodin makasiiniohjelmassa. Esche tosin puhuu teosten intentioista, ei varsinaisesti tekijän, mutta se kuulostaa vielä askarruttavammalta: missä määrin ja missä kohtaa teoksen intentio on erotetavissa tekijänsä intentiosta – tai juuri siitä lopputuloksesta, valmiista teoksesta, joka on tai jonka pitäisi olla intentioidensa summa, tai mielellään jopa enemmän.

Kiinnostavinta olisikin puhua intention asemesta intuitiosta, jonka Taanila Hesarin jutussa nostaa aivan lopussa esiin. Intuitio kuulostaa strukturalistien korviin varmaan henkimaailman hommilta. Vaan uskon, että luovassa toiminnassa, niin taiteessa kuin tutkimuksessa, olennaista on viritellä aistit ja aavistelut herkille huomaamaan kaikenlaisia onnekkaita sattumia ja yllätyksiä, jotka tiukka alkuperäisessä intentiossa pysytteleminen jättäisi matkan varrelle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s