Kirjastojen materiaalisuus

Olenpa ollut nolon pitkään hiljaa. Viimeiset päivät Pariisissa kuluivat nopsaan, samoin siirtymä Lontoon kautta Suomeen. Helsinkiä on ollut kuluneen vuoden reissuilla ikävä, mutta en ole täälläkään ehtinyt vielä montaa päivää olla, koska pyyhälsin oikein mainioon ja virkistävään Ethics of Storytelling -konferenssiin Turkuun. Vaikka eettiset ja ideologiset kysymykset kiinnostavat eikä niitä käy ohittaminen, yleensä ’Ethics of” -etuliite minkä tahansa yhteydessä tuo mieleen sellaisen yliempaattisen mirjapyykkömaarittastula-pään-kenoon-taivutuksen ja vaivuttaa uneen tai saa kiemurtelemaan kiusaannuksissa. Huolestuneita äänenpainoja siitä, onko Der Untergang -meemille nauraminen holokaustin kauheuksien unohtamista. Turun konferenssissa kuitenkin onnistuin kuulemaan oikein raikkaita, hyviä ja monipuolisia esitelmiä ja esityksiä – muun muassa Lontoon Royal Holloway -ülikoolin Ranskan professori Colin Davis sai etiikkasuhteeni eheytymään muistuttamalla, ettei eettinen kysymys tai tarkastelu tarkoita vain hyvään ja hyviksiin keskittymistä ja nojautumista. Paha on monesti kiinnostavampaa.

Vaan mitä vielä sanoisin Pariisista? Ehkä sen, mikä tämänkertaisella reissulla oli minulle uusi kokemus: mainittu kirjastoissa istuminen. Aloitin jo ennestään tutulla, kauniilla Pyhän Genoveevan kirjastolla Panthéonin kupeessa, mutta vietin lopulta enemmän aikaa modernimmassa BnF:ssä (Bibliothèque nationale de France). François Mitterandin masinoima suurkirjasto on kyllä arkkitehtuuriltaan ranskalaisuuden ydintä: se on mahtipontinen ja pakottaa nöyrtymään ensin kapuamaan portaita ylös (ainakin jos tulee Seinen puolelta eikä takaa), sateella liukastelemaan lankkupäällysteillä, jotka tosin on jarruraidoitettu (no pun intended, eipä vissiin) ja sitten lopulta laskeutumaan maan alle. Olen monta vuotta lykännyt kirjastokortin hankkimista, koska olen ujostellut ajatusta kirjastonhoitajan kuulusteluun joutumisesta, mutta nyt sain vain ystävällistä ja auttavaista palvelua.

Kirjastokorttien webbikamerakuvat ovat viehättäviä taltiointeja nuoren tutkijan kulloisestakin mielentilasta vuosien varrella
Kirjastokorttien webbikamerakuvat ovat viehättäviä taltiointeja nuoren tutkijan kulloisestakin mielentilasta vuosien varrella

Tammikuinen Chalie Hebdo -isku näkyi Pariisissa mitä erikoisimmilla tavoilla, BnF:ssä niin, että toinen sisäänkäynti oli suljettu ja lisäksi kirjastossa ei ollut minkäänlaista asiakas-wifiä. Nettipiuha olisi ollut, mutta kevyt tabletti-läppärini ei moista tue. Mutta pääsinpä paremmin keskittymisen makuun.

Kirjastoissa on oma hauskuutensa nuoren polven tutkijanplantulle. Koska tutkin lähihistoriaan (1960-1970-luvuille) sijoittuvaa kirjallisuutta ja elokuvaa enkä toisaalta syynää kenenkään tekijän tai toimijan henkilökohtaista kirjeenvaihtoa tai muuta sellaista, joudun tai pääsen vain aniharvoin salamyhkäisiin arkistoihin. Erinäiset tutkimus- ja yliopistokirjastot avoimine hyllyineen Tampereella, Helsingissä, Marylandin College Parkissa ja Lontoossa ovat palvelleet hyvin. Siippani puolestaan tutkii varhaismoderneja kirjoituksia, mutta hänkin on löytänyt lähes kaiken digitoituna. BnF:ssä jouduin ensimmäistä kertaa tutkimukseni aikana tekemisiin mikrotiedoston (ei edes mikrofilmin) kanssa ja jouduin nolona pyytämään opastusta.

Vaikeudessa, eksklusiivisuudessa ja arkaaisissa tallenteissa on romantiikkaa. Koska väitöskirjantekijän arki on muuten usein epämääräistä ja epämateriaalistakin, on jotain viehättävää selkeyttä siinä, että säyseästi jonottaa läpi turvatarkastuksen ja saa narikasta ison läpinäkyvän muovisalkun, johon huolellisesti lastaa kaiken päivän aikana tarvittavan irtaimiston. Ja sitten asettuu ennalta varaamalleen paikalle tutkimaan Tärkeää Aineistoa kuin jokin gogolilainen tai tshehovilainen juhlallinen virkamies. Tilallisen hahmottamisen kautta omankin tutkimuksen keskeneräinen rakennelma hahmottuu ja tuo lohdullista (toivottavasti ei täysin illusorista ja väärän tietoisuuden vallassa siinnyttä) etenemisen tuntua.

Nuori tutkija ja kumma halo Lontoossa
Nuori tutkija ja kumma halo Lontoossa

Tällainen intoilu voi kuulostaa siltä, kuin en olisi ennen kirjastoa nähnyt. Mutta Suomen lainastot ovat niin paljon rennompia. Niissä olen notkunut, bongannut tuttavia, stalkannut ihastuksia, lukenut pääsykokeisiin, nuokkunut, soittanut pianoa. Olen aina vältellyt lukusaleja, joissa pitää olla hipihiljaa. Kaisa-kirjastossa viihdyn parhaiten kattoterassilla. Vaan nyt olin pisteessä, jossa työni kaipasi kuria, järjestystä ja keskittymistä. Sitä on onneksi tiedossa syksyllä lisää – 15 päivän kirjastokortistani jäi käyttämättä 8 sisäänpääsyä, koska toukokuussa oli niin monta arkipyhää. Lokakuussa ei pitäisi olla mitään merkittävää tapahtumaa natseihin tai Jeesukseen liittyen.

Loppuun Alain Resnais’n näkemys Ranskan kansalliskirjaston tilasta ja olemuksesta 1950-luvulla: kaiken maailman muisti

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s