La Duras

Eilen lupailin Duras-aiheista postausta, joten täältä pesee, todennäköisesti tajunnanvirtaavasti ja väitöskirjatekstiä henkilökohtaisemmalla otteella – sitä vartenhan blogi on olemassa.

Ilokseni siis minua ja suomentaja Aura Sevónia pyydettiin Radio Helsingin Suureen hesalaiseen kirjakerhoon puhumaan kesän ”klassikkosarjaan” meille kummallekin tärkeästä kirjailijasta ja elokuvaohjaajasta, Marguerite Durasista (1914-1996). Keskustelu rönsyili mukavasti, linkitän podcastin kunhan se verkkoon ilmaantuu, aika loppui kesken vaikka lähetys kesti ruhtinaallisesti tunnin verran. (Tässä se podcast nyt on!) Toisaalta tuntui vaikealta olla napakka ja selkeä, toisaalta niin monta vuotta tässä on mennyt Durasin parissa puljatessa, että nopeasti sai kiinni aina ideanpätkistä ja pystyi heittämään jatkoa keskusteluun. Tai sitten tuuttaamaan omia vaikutelmiaan ja tulkintojaan. Sama asia?

Ennalta meitä pyydettiin kertomaan omasta Duras-suhteestamme, mutta kysymystä ei ikinä esitetty eikä sille kyllä ollut mielestäni tarvettakaan. Kun daamin tuotannosta riittää juttua, mitä sitä nuoren Tytin vauhkoonnuksesta jaarittelemaan. Voin siis bonuksena kertoa tässä kohtaamisestani:

Oli kevät 2004, juuri yo-kirjoitusten jälkeen mutta ennen pääsykokeita, olin kymiläinen abitura. Kymen Sanomien tv-sivulla, ajatelkaa, hehkutettiin silloin kai vielä harvemmin nähtyä elokuvaa India Song (1974), jota ryhdyin neidonkammarissani katsomaan. Vanhemmillani oli olohuoneessa sama kanava auki, mutta noin kymmenen minuutin kohdalla kuului ”Eihän tässä ole yhtään ihmistä” ja kanava vaihtui. (Se ei muuten pidä paikkaansa, onhan siinä! Seuraavassa leffassa sitten ei enää olekaan paitsi ihan lopussa.) Itse jatkoin, tosin vähän epäuskoisesti: miksi tuo nainen kieriskelee tuskissaan, mitä tämä on? Joku melankolia jäi kuitenkin kalvamaan päiväkausiksi, ja kuin elokuvan nimettömät ja ruumiittomat naisäänet obsessoiduin itsekin Anne-Marie Stretterin sydämen leprasta. Nopeasti selvitin, että elokuva on osa Intia-sykliä, jonka aloittavat kaksi romaania lainasin kirjastosta kevään mittaan, mutta siltikään kokonaisuus ei ikinä tuntunut ratkeavan tyhjentävästi. Romaanin Lol V. Steinin elämä (1964) aloitin kesäkuun alussa, luin ensimmäiset sivut, kun lähdin bussilla kotiin Tampere-Helsinki-pääsykoereissulta.

Sittemmin tein Lolista graduni ja vielä se pyörii mukana väitöskirjatutkimuksessanikin yhtenä tekstinä. Aloittaessani opinnot luulin, että minua kiinnostaisi keskittyä Proustiin, mutta Duras teki minusta tutkijan – ja kummasti olen hänen tuotannostaan kirjoittamalla pystynyt tuomaan yhteen useita minua kiehtovia asioita: Ranskan, kirjallisuuden, elokuvan, 1960- ja 1970-luvun, politiikan, rauniot. Joissain kohdin Duras-suhdettani on varjostanut mustasukkaisuus: jopa Suomessa Duras-tutkijoita ja -kirjoittajia riittää. Vaan laajan tuotannon paras puoli on se, että näkökulmia on melkein yhtä monia kuin tutkjoitakin, Sirkka Knuuttilan oppineesta jälkikolonialismia ja traumateoriaa yhdistävästä monografiasta Netta Nakarin tarpeellisen kriittiseen väitöskirjaan, jossa pureudutaan Durasin omaelämäkerrallisuuteen ja kirjailijakuvaan.

Fanityttöydessä (tai -poikuudessa) on vaaransa. Taiteentutkimuksessa auttaa, jos on palavan kiinnostunut omasta tutkimuskohteestaan jopa vuosien ajaksi. Mutta Durasin kaltainen hahmo tarjoilee runsaasti jopa manipuloivia ulostuloja, jotka on liian helppo ottaa annettuna, suhtautua niihin kritiikittömästi kuin jumalan sanana. Itse olen alkanut nähdä Durasin paasaamisen vähän vitsikkäänä performanssina, jonka lopputulos ei kuitenkaan ole hallittavissa. Tekijä voi kömpiä omaan teokseensa, mutta on katsojan tulkinnan varassa, asuuko kissan silmissä väkivalta, kuten elokuvaohjaaja käsikirjoituksessa väittää. Eilisessä lähetyksessä pidin siitä, ettei keskustelun sävy ollut liian hurmoshenkinen ja ”durasiaaninen” vaan tuotantoa käsiteltiin paikoin myös ronskisti, vaikka silti arvostavasti, ainakin kokonaisuutena.

Mikä on itselleni Durasin tuotannon arvokkain anti?

Puhuin eilisessä lähetyksessä siitä, miten hullut lopulta ottavat vallan teoksissa ja jättävät tolkun poroporvarin alakynteen taivastelemaan. India Songissa taas kaiken kliimaksi on kohtaus, jossa Michael Lonsdalen näyttelemä Varakonsuli mylvii ja herättää hämminkiä siirtomaaseurapiirissä. Sitä ennen hän on sanonut intohimonsa hämärälle kohteelle, Anne-Marie Stretterille: ”Les histoires d’amour, vous les vivez avec d’autres. Nous n’avons pas besoin de ça…” (”Rakkaustarinat te elätte muiden kanssa. Me emme tarvitse sellaista…”)

Durasin teoksissa ei mennä oletusarvon ja arkijärkeilyn ehdoilla, vaan tilaa valtaa toisin oleminen, omituisten hyypiöiden elämisen luovuus ja hulluus. Durasin tekstit ja elokuvat ovat saaneet minut aina muistaessani varomaan yleistyksiin ja laiskaan (väärin)tulkintaan perustuvaa toisten mielten ”lukemista” sekä suuttumaan kun huomaan itse olevani moisen yrityksen kohteena. Ensiksi mieleen tuleva tulkinta ei aina ole eettisin.

Outous on sitä paitsi hyvä ase pesukonemyyjiä vastaan, vaikka vastassa olisi itse Depardjöö:

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s