Kesäprojektina Twin Peaks

Koska tänä kesänä pitäisi edistää väitöskirjaa, hakee mieli luonnollisesti kaikenlaista muuta virikettä, kuinkas muutenkaan. Hoksasin, etten ole vieläkään nähnyt Twin Peaksia, ja tällä viikolla ryhdyin korjaamaan tätä kiusallista puutetta (joita löytyy monia muitakin). Kun sarjaa ensimmäisen kerran esitettiin Suomessa, häilyin jossain esikoulu- ja kouluiän kynnyksellä enkä tietenkään saanut sitä katsoa (ehkä hyvä niin), myöhemmin taas – on ollut niin paljon muuta katsottavaa. Taitaa olla sarja vähän liian jännittävä vielä kolmekymppisellekin, sillä parina yönä levolle laskeu’essa mieli on ollut kovin levoton. Viime yönä näin onneksi unta turvallisesti länsimetrosta. Mutta muistan von Trierin Riget-sarjankin myllänneen unimaailman kummille urille, kun näin sen viikonloppunäytöksenä Orionissa kolme vuotta sitten.

Riget oli minulle täydellinen tv-sarja, koska se on lyhyt ja jää kesken. Olen joko anti- tai huippuaddiktiivinen luonne, en ole saanut selville, mutta jommasta kummasta syystä välttelen rutiineja ja riippuvuuksia. Siksi poden myös totista sarjasitoutumiskammoa ja olen jättänyt väliin lukemattomia älykköystävien kehumia viime vuosien sarjoja, jotka tullevat kuulumaan 2000-luvun ensivuosikymmenten yleissivistykseen siinä missä nyt saan vastaani epäuskoista älinää kun kerron missanneeni Twin Peaksin. Mad Men, The Wire, Breaking Bad, True Detective, mitä näitä nyt on: varmasti hienoja, mutta mikä tahansa yli kahdeksanjaksoinen kokonaisuus ylittää kärsivällisyyteni. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole juuri ollut televisiota aikuisiällä lyhyitä poikkeamia lukuunottamatta, mutta en oikein jaksa ottaa haltuun mittavia dvd-boksejakaan maraton-luonteisesti.

Twin Peakskin koettelee kärsivällisyyttäni. Ei sillä etteikö se olisi hieno. Mutta nyt puhutaan kärsivällisyydestä malttamattomuutena, ja tähän viittasin, kun sanoin Rigetissä parasta olevan, että se jää kesken: en voinut estää itseäni spoilaamasta itselleni, miten Laura Palmer kuoli. En vain voinut. Ja olen nähnyt vasta pilotin ja neljä ensimmäistä jaksoa.

No onhan se kuuma, agentti Cooper!
No onhan se kuuma, agentti Cooper!

Olen se tomppeli, joka lukee kirjasta ensimmäisenä viimeisen sivun ja alkaa sitten kelailla taaksepäin. Olen tehnyt niin jo esiteinistä asti, eikä kirjallisuudenopiskelu varsinaisesti parantanut tapaa, niin monta klassikkoa ”spoilattiin” sivulauseessa luennoilla. Samalla kun opin puhumaan teoksista, joita en ole lukenut, opin myös puhumaan teoksista kokonaisuuksina, niiden loppuratkaisuja säästelemättä. Niin perus- kuin jatko-opinnoissani olen lukenut kymmenittäin ellen sadoittain (jatko-)opiskelijatovereideni seminaariesitelmiä ja väitöskirjalukuja, joista olen saanut samalla lukeakseni useiden teosten juonenkäänteet, sikäli kun niissä on mitään analyyttistä relevanssia. En siis pysty ottamaan taidetta tai viihdettä vastaan vain whodunit? mielessä – tai pikemminkin: kun ensin tyydytän uteliaisuuteni hovimestarin syyllisyydestä, voin paremmin keskittyä huomaamaan kaikki pienet vihjeet ja jipot ja hienoudet. Ainakaan en etsi erityisesti yllättymistä. Tai sitten minulla on liian kiire päästä tarkistamaan, osuvatko aaninkini oikeaan ja tulen samalla saaneeksi selville liikaa muustakin.

Vuosia sitten päädyin treffeille erään miekkosen kanssa, joka taas piti monia trailereitakin liian paljastavina (siitä olen kyllä samaa mieltä!) – aivan tahattomasti ja vahingossa tulin illan aikana spoilanneeksi monta elokuvaa kavaljeerini kauhuksi, en edes mitenkään vasiten. Mutta kukaan ei suojele itseäni omalta uteliaisuudeltani.

Toisaalta monessa Twin Peaksia simppelimmässä audiovisuaalikokonaisuudessa ei tarvitse kummoinenkaan sherlokki olla pysyäkseen kärryillä perus-aristotelisissä jauhannoissa ja ennakoidakseen konnat ja käänteet. Tähän harjaannutti pieni sivukeikka, jota hissuksiin suoritin reilun vuoden verran ennen ulkomaille lähtöä: laadin noin kolmenkymmenen kotimaisen tuoreehkon pitkän elokuvan (enimmäkseen näytelmä- mutta myös muutaman dokumenttielokuvan) tiiviit juonikuvaukset Suomen kansallisfilmografiaan. Siinä olisi oiva koulu kenelle tahansa käsikirjoittaja- tai dramaturgikokelaalle! Mutta miksei myös nuorelle kertomuksentutkijalle.

Twin Peaksin kohdalla ongelmana on kylläkin myös se, ettei sitä enää mitenkään voi katsoa viattomin ensiyleisön silmin. Nyt omaan vastaanottoon vaikuttaa kaikki se populaarikulttuuri, mihin sarja on omalta osaltaan vaikuttanut. Eikä 1990-luvulla voinut selvittää hahmojen taustoja ja vielä edessä olevia käänteitä yhtä simppelisti kuin nyt googlaamalla. Hitchcock pystyi vielä vetoamaan Psychon yleisöönsä, etteivät nämä paljastaisi loppuratkaisua tuttavilleen. Psychoakaan en ole vielä(kään) uskaltanut katsoa, mutta se ei estänyt minua traumatisoitumasta suihkukohtauksesta pelkästään välillisesti, jonkun sketsiparodian myötä – pelkkä tieto ja päätelmä ”oikeasta” versiosta riitti. Kun näin vihdoin viime vuoden aikana Vertigon sekä toisaalta Citizen Kanen ja 2001: A Space Odysseyn (joku on näköjään urakoinut ihan hiki hatussa ”pakollisia” mestariteoksia puutelistaltaan), eivät ne voineet olla kuin pettymyksiä siihen nähden, kuinka pontevasti niitä on vuosikymmeniä hehkutettu. Ryöstöviljellystä Strauss-fragmentista on tullut itsessään sellainen hupailu-klisee-monoliitti, että se latisti Kubrickin vakavahenkisyyttä väistämättä.

Muita ensi-impressioista Lynchin sarjasta? Jos outoutta kuoritaan pois (miksi kuorittaisiin?), tulee tunnelmasta kovin paljon mieleen myöhempi, vuoden 1997 Atom Egoyan -elokuva The Sweet Hereafter. Ehkä se on se Kanadan rajan läheisyys. Samankaltaisia puupaneloituja ysäri-interiöörejä, pieni sulkeutunut kylänen, jossa kaikki bylsivät ja juonivat ristiin ja työstävät traagista menetystä, jonka taustoista yrittää ottaa selkoa ulkopuolinen tulija. Mielenkiintoisesti vain Egoyan kääntää menetyksen toisinpäin: vain kohtalokas, rikkonainen Laura Palmer -hahmo, Sarah Polleyn näyttelemä varhaiskypsä teinityttö on jäljellä, muut lapset suistuivat tuhoon – ja hah, tämä ei ole spoileri, vaan elokuvan alkuasetelma!

Edit:

Korjattu Wagner Straussiksi Kubrick-yhteydessä. ”Jotenkin” Nietzsche tuppaa assosioitumaan Wagneriin liukkaasti. Lars von Trierin Melancholia sen sijaan tokikin alkaa Wagnerilla ja komeasti alkaakin!

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Kesäprojektina Twin Peaks

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s