Vardan julma faabeli onnesta (ja seksihelteestä)

Pidin tästä kesästä, joka ei ollut tahmaisen helteinen. Pakahduttavaa yltäkylläisyyttä ei ollut ikävä, kun katsoin aiemmin tässä kuussa Orionin pimeyksissä Agnès Vardan (s. 1928) palkitun mutta ristiriitaisen satiirin Onni (Le bonheur, 1965), jota tulen tässä käsittelemään sen loppuratkaisuja myöten. Sen verran paljon jäi teos askarruttamaan. (Ja pahoin pelkään, että tästä tulee enemmän pienessee kuin ytimekäs blogaisu.)

Agnès Varda on huisin kiinnostava ranskalainen ohjaaja, joka suotta on jäänyt vähemmän tunnetuksi kuin miehensä Jacques Demy (joka kylläkin on lempiohjaajiani). Varda ja Demy vierailivat Sodankylässäkin festivaalin alkutaipaleella, mutta meille nuoremmille cinéfiileille lienee arkistoissa tarkasteltavaksi osunut useimmin tiivis, mainio Cléo viidestä seitsemään (Cléo de 5 à 7, 1962) siinä missä muuta tuotantoa esitetään harvemmin. Myös omaelämäkerrallinen dokkari Agnèsin rannat (Les plages d’Agnès, 2008) on saanut suitsutusta osakseen kekseliäisyydellään. (Kuriositeetti #1: Kun pengoin taustoja, sain myös selville, että Varda sattuu kuulumaan niihin harvoihin ihmisiin, jotka näkivät Jim Morrisonin kuolleena!)

Mutta Onni, helle ja tahma… KAVIn kopio oli hieman punertunut, mutta se oikeastaan vain tuki elokuvan umpisaturoitunutta, helakkaa värimaailmaa aivan alkukuvien runsaasta auringonkukkapellosta lähtien. Elokuva säätää itsensä heti ironiseen ylävireeseen esitellessään Pariisin kehyskuntien maalaiskylässä asuvan nuoren perheen, François’n ja Thérèsen sekä heidän kahden soman lapsensa liiankin idyllistä kesäsunnuntain eväsretkeä. (Kuriositeetti #2: elokuvan perhe, Jean-Claude ja Claire Drouot lapsineen, oli/on perhe oikeassakin elämässä.) Pian François kohtaa sievän postineidon, Émilien (Marie-France Boyer), joka sopivasti muuttaa pikkukylään, ja mies melko ongelmattomasti säntää sivusuhteeseen. Harmonia ei riku, ennen kuin polyamoriaa uhkuva mies intoilee valloituksestaan säyseälle ja omistautuvalle vaimolleen – jälleen kerran perheen eväsretkellä. Emäntäpä tuosta jokeen hukuttautumaan, joskaan ei teuvotuliomaisen melodramaatillisesti, vaan samalla tapaa kuin on elänytkin: huomaavaisesti ja hissuksiin. Säädyllisen suruajan kuluttua Émilie ottaa paikan uutena vaimona, ja perheidylli on taas eheä.

Thérèse - ei tehrä tästä ny numeroo
Thérèse – ei tehrä tästä ny numeroo

Oikeastaan elokuva on ennen kaikkea faabeli, moraalinen eläintarina. Tosin moraali on tarkoituksella jätetty hienoiselle sordiinolle, sen verran mutkattomasti ja tunnontuskia potematta aviopari tekee ratkaisunsa. Ja juuri pohdiskelun ja painiskelun vähäisyys saa kaiken vaikuttamaan eläimelliseltä. Alun maalaisonnesta tuli mieleen Jean Renoirin turboaistillinen, myös jokseenkin tukala Aamiainen ruohikolla (Dejeuner sur l’herbe, 1959) – ja kas, varsin alleviivatusti heti seuraavassa kohtauksessa Varda olikin nostanut sen näkyviin: Miehen veljen perheen kotona elokuva tulee televisiosta, ja Paul Meurisse hajamielisenä professorina mörisee ”Le bonheur, c’est la soumission à l’ordre naturel” (”Onni on luonnonjärjestykseen alistumista”). Renoirin elokuva on animaalisen lisääntymisviettimme voittamattomuuden ylistys. Vardan elokuvassa kyseenalaistetaan viettien mahdollistamaa liikkumavaraa: yhden impulsiivinen viettiverryttely on toisen tuho.

Kun aamiainen ruohikolla on nautittu, tiedemies kohtaa viettinsä
Kun aamiainen ruohikolla on nautittu, tiedemies kohtaa viettinsä

Vardan ironisuus käy niin selväksi, että se alkaa kääntyä julmaksi, jopa itseään vastaan. Elokuva suhtautuu päähenkilöihinsä lopulta alentuvasti. Varhemman elokuvan Cléokin on hahmona pinnallinen ja itsekeskeinen, mutta hän sentään kasvaa oman iltapäivätuokionsa aikana edes vähän. Onnen koe-eläimille ei anneta mahdollisuutta oppia mitään. Vaikka vaimon itsemurha on sinällään tragedia, nykynainen vastaanottaa sen epäuskoisen huvittuneesti: Noinko vähissä ovat vaihtoehdot? Noinko lähellä keskiluokan perheidyllin pintaa kuplii hetkessä aktivoituva itsetuho? Ironian kohde (ahdas kiiltokuvaelämä) on varmasti ollut aikalaisravistelijoille yhtä vakava asia kuin se on saman jäykän kiiltokuvan puolustajien (esimerkiksi Aito avioliitto -jengin) harvenevalle joukolle yhä. Onnen maalaama potretti aidosta avioliitosta kääntyy hintsusti epäuskottavan puolelle. Vardan hutkiminen vaikuttaa puberteettinenäkkäältä, ja yhteiskunnalliset taustavaikuttajat jäävät heikommin hahmotelluiksi kuin Godardin vastaavassa nälvinnässä Aviovaimo (Une femme mariée, 1964). Ehkä jotain vaikutteitakin on otettu lemmenkohtausten kuvaukseen?

Godardin Charlotte (Macha Méril) on kerkeävämpi ja neuvokkaampi kuin maalaisserkkunsa Thérèse: hän on avioliitossa se, jolla on ekstramaritaaleja afääreitä. Silti 1960-luvun puolivälin Ranska on kaukana seksuaalisen vapautumisen huumasta, e-pilleri on vielä etäällä. Charlotte ei tiedä, kumman lasta odottaa, miehensä vai rakastajansa. Pyhimysmäinen Thérèse kokee mahdollisesti itsensä tarpeettomaksi, jos aviomiehellä on toinen nainen. Tämä tosin jää epäselväksi, sillä katsojalla ei ole pääsyä hänen ajatuksiinsa yhtä monimielistä katsetta – sitä viimeistä – lukuunottamatta.

Vardan elokuva on silti, näine ristiriitoineenkin, näkemisen arvoinen. Tuon yhden kohtauksen Godard-vaikutteiden yli hahmottuu ohjaajan oma visio ja sen hengästyttävyys. Huomionarvoinen on montaasi, joka tuo yhteen kaiken näkymättömän mutta näkyvän naisen käden kosketuksen kodin piirissä: Thérèse asettelee kukkia maljakkoon ja hoivaa lapsia. Myöhemmin sama montaasi toistuu, nyt kädet vain ovat uuden rouvan.

Käsistä puheenollen Onnen kiinnostavuus on myös sen maalaismaisuudessa: Puuseppä François ja ompelijatar Thérèse ovat käsityöläisiä, eivät kulutusyhteiskunnan vieraannuttamia parkalaisia kuten Charlotte ja monet muut Godardin naiset. Hän ei kärvistele yksinäisenä lähiössä kuten suomalaiset kollegansa, Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) Ritva (Elina Salo) tai Pakkasvirran Vihreän lesken (1968) rouva Lehmusto (Eija Pokkinen). Thérèseä ympäröivässä yhteisössä taas avioliitto on arvo ylitse muiden, joten uhattuna eläin pistää itsensä kuoliaaksi.

Kylällä on toki muutama kerrostalo, torin laidalla. Siihen muuttaa huoliteltu postineiti moderneine lemmentottumuksineen. Émilie tulee isolta kirkolta, Godardin maailmasta, ja on parempi tapetoimaan seinänsä BB:n ja muiden tähtien kuvilla kuin asentamaan hyllyjä paikoilleen.

Populaarikulttuuri ohjaa seksuaalifornikaatioon
Populaarikulttuuri ohjaa seksuaalifornikaatioon

Kenties perimmäisestä rakkauskäsityksestä vihjaa kuitenkin kadulla nähtävä suuri Georges Brassens -juliste: kitkerää ja piikikästä:

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s