Chelsean tytöt, älkää möykätkö

Vajaa pari viikkoa sitten matkasin hopusti Vallilasta Orioniin katsomaan Andy Warholin Chelsea Girlsiä (1967) tuplaprojisointina (niin kuin pitääkin). Niin hopusti läksin, etten hoksannut ennen lippuluukkua teoksen kestävän itse asiassa alun neljättä tuntia. Olin ajatellut ehtiväni hoitaa vielä jotain rästihommia myöhäisillalla. Vaan eipä mitä: vastineeksi ajastani sain eriskummallisen kokemuksen, kuin olisin ollut huuruisilla jatkoilla ainoana selvin päin. Se voi olla terveellinen kokemus. Uuvuttava myös.

Heti alkuun on tunnustettava, että Warhol-suhteeni on pikemminkin uteliaan nihkeä kuin varauksetta fiilistelevä. Sara Hildénin taidemuseossa viime vuoden keväällä nähty näyttely ei saanut liekehtimään samalla tavoin kuin Pompidou-keskuksessa kesällä 2013 intoilemani Roy Lichtensteinin retrospektiivi. Ehkä typerää edes asettaa pop-taiteilijaa vastakkain pop-taiteilijan kanssa, mutta varsinkin Lichtensteinin myöhäistuotannossa oli joitakin oivalluksia, jotka jäivät lämmittämään pitkäksi aikaa, etunenässä Landscape with Boat (1996):

Etsi kuvasta venhe
Etsi kuvasta venhe

Warhol taas ajaa katsojansa tietyllä tapaa nurkkaan. Soppapurkki on soppapurkki on soppapurkki, mutta taivastelemalla sen taiteellistamis-tuotteistamista tulee asemoineeksi itsensä ummehtuneeksi kulttuurikonservatiiviksi.

Chelsea Girls oli ennen kaikkea rasittava ja ärsyttävä. Omat ensituntoni osuvat lähemmäs Roger Ebertin yrmyilyä kuin Jonas Mekasin hieman katteetonta kaveriarvioita, joka oli suomennettu KAVI:n esittelytekstiin. Ärsyttävyys toisaalta piti erinomaisen virkeänä miltei läpi koko pitkän näytöksen. Oli hyvää aikaa pohtia omia tuntojaan ja vastareaktiotaan. Miten tämä teos koettelee elokuvatottumuksiani ja miksi? Teoksen rakenne oli siis se, että valkokankaalle heijastettiin rinnakkain kaksi 16 millimetrin kelaa, jotka kukin muodostivat oman fragmenttinsa tai pienoiselokuvansa. Niissä seikkailivat samat hahmot (Warholin seurapiiritehtaasta tietenkin), tilanteet liittyivät tai olivat liittymättä toisiinsa, mutta mitään juonellista kokonaisuutta, jolla olisi alku, keskikohta tai loppu, niistä ei muodostunut. Kelat olisi periaatteessa voinut esittää myös täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä, mutta Warhol on itse asiassa laatinut tarkat esitysohjeet konehuoneeseen (Orionin näytöksessä konetta käytteli Mika Taanila). Suurin osa keloista on mustavalkoisia muutamaa viimeistä lukuunottamatta. Keloissa oli kussakin ääniraita, mutta kerrallaan kuultiin vain jomman kumman ”ruudun” ääni.

Juuri ääneen palautuu Chelsea Girlsin sietämättömyys. Happopäiset hahmot jankuttavat, marisevat, kiljuvat – äänimaisema on kuin banaaleimmasta yökerhosta, kun musiikki pilkun jälkeen äkisti katkaistaan ja jäljelle jää myökkä. Eikä keskustelujen taso ollut juuri parempi. Varsinkin Ingrid Superstar oli niin huonoissa fiilareissa, että häntä potkittiin tämän tästä pysymään kirjoituspöydän alla pois riehumasta.

Tietääkö oikea ruutusi mitä vasen tekee?
Tietääkö oikea kelasi mitä vasemmassa kelataan?

Useimmiten olen nähnyt kokeellisia elokuvia mykkänäytöksinä esimerkiksi DocPointissa. Rose Lowder, Ernie Gehr, Stan Brakhage ovat visuaalisia kinokokeilijoita. Kun ruumiinavausta seuraa hartaassa hiljaisuudessa pimennetyssä elokuvasalissa (Brakhagen The Act of Seeing with One’s Own Eyes, 1971), siitä tulee miltei pyhä toimitus. Äänen mielletään tuovan audiovisuaaliseen taiteeseen jotain lisää. Chelsea Girlsissä se tuo jotain liikaa. Aluksi se herättää kiinnostuksen: kahdesta ruudusta siirryn seuraamaan sitä, jossa käydään keskustelua. Mutta kun keskustelu klaustrofobisissa sekaisissa huoneissa muuttuu jankkaamiseksi ja ölinäksi, alankin kaivata lisähappea. Elokuva on tullut liikaa iholle. Löydän rauhan ja liikkumatilan siitä ruudusta, joka on vielä toistaiseksi mykkä – kunnes siihenkin syttyy ääni saastuttamaan tilan tullessaan. Aiemmissa väitöskirjaluonnoksissani esitin liikuutta (toomuchness) eräänä kerronnallisen sabotaasin keinona vastapariksi apofaattisessa perinteessä niin keskeiselle ei-mikyydelle (nothingness). Käsite on sittemmin unohtunut jonnekin matkan varrelle, mutta Warholin tapaukseen sitä kenties voisi soveltaa.

Mölyn ja hiljaisuuden vaihtelun lisäksi elokuvassa antoisinta oli odotetusti se, miten kahden rinnakkaisen ruudun tilat kommunikoivat keskenään. Keskivaiheilla elokuvaa valkokangasta hallitsi kaksi rinnakkaista mutta erillistä kohtausta, jotka oli kuvattu samassa huoneessa samojen hahmojen kanssa. Ajallinen etäisyys näiden kohtausten välillä saattoi olla yhtä hyvin viisi tuntia kuin viisi päivää, ja oli mahdoton sanoa, kumpi edusti tulevaa, kumpi edeltävää tapahtumista ja olemista: vasen vai oikea puoli. Sekoillessa ajantaju hämärtyy.

Kliseisyydestä, toisteisuudesta ja luuppaavuudesta Chelsea Girls toi mieleen Alain Robbe-Grillet’n teokset, eritoten romaanin Projet pour une révolution à New York (1970). Nekin hengästyttävät ja herättävät ahtaanpaikankammon. Robbe-Grillet on tietenkin enemmän pulp kuin pop. Seksiasetelmat ovat muovisia ja kaksiulotteisia, perversiot kliinisiä. Niissä ei haise hikinen kukkakuosinen keinokuitu, kuten Warholilla.

Tietenkin Chelsea Girlsin kulttistatus ruokkii itseään ja tuottaa sen kummemmin pinnistelemättä elokuvalle sen olennaisimman lisäarvon, siihenhän Warholin taide perustuu. Ondinen heroiinia piikittävä pappi voisi olla Tommi Korpelan hahmo Studio Julmahuvista. Mary Woronov on raitaneuleessaan niin cool, että voisi käydä Paperi T:n (iso)äidistä. Brigid Berlin sen sijaan on valloittava butch, joka halusi tupeerauksensa kohennettavaksi ennen kuin lähtee hoitamaan afäärejään. Viisaasti sokerina pohjalle on jätetty sievästi kyynelmöivä Nico, jonka osuus tuntuu rauhoittavalta ja raikkaalta kaiken tolkuttomuuden jälkeen. Sen lisäksi tietenkin, että Nicon otsatukanleikkuutoimet avaavat koko teoksen.

Muutoin olen sitä mieltä että kyynelmöivää Nicoa siistimpi on vain nauraa hohottava Nico (Fellinin La Dolce Vitassa: )

Mutta voi, en löytänyt sitä loistavaa kohtausta, jossa Nico kysyy haarniskan kypärä päässään Marcellolta, mennäänkö syömään spaghettia. Se olisi hyvinkin oman gif-animaationsa arvoinen.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Chelsean tytöt, älkää möykätkö

  1. Tätä on siis ”ummehtunut kulttuurikonservatiivinen” kritiikki kaikessa terveessä vasemmistolaisuudessaan. Ei sillä, anti-postmodernismi on toki aina suotavaa. Les Demoiselles de Rochefort on kai elokuvan (ideologinen) vastakohta?

    Aleksi

    Tykkää

    1. Niin kai. Facebookin puolella tästä virisi myös keskustelua ja ajattelinkin, että pitäisi tulla tänne vielä täsmentelemään, sillä nyt tätä on helppo lukea yksioikoisena dumauksena (se, että se siltä ensilukemalta varmasti näyttää, on vain oma vikani).

      En vastusta postmodernismia sen enempää kuin modernismia, dadaismia tai muutakaan ismiä, se on lähtökohtaisestikin hieman hankalaa. Monet asiat postmodernistisessa taiteessa tai antitaiteessa, ajattelussa ylipäätään, ovat kiehtovia, vaikka itse PoMo on jo moneen kertaan ehätetty julistaa kuolleeksi. Jos Warhol-kokemukseni palautuisi vain alussa viriteltyyn tykkäämiseen versus ei-tykkäämiseen, olisin voinut jättää koko merkinnän kirjoittamatta (ja se olisi luultavasti ollut fiksuakin). Olisin myös voinut alun perin kävellä näytöksestä ulos tai yrittää nukkua sen läpi. Niin en kuitenkaan tehnyt, sillä varsinainen elämys oli saada itsensä kiinni ummehtuneesta kulttuurikonservatismista ja tarkkailla, miten tämä törmäys vaikutti omaan audiovisuaaliseen vastaanottoon. Tätä yritin vähän avatakin tuossa kahden rinnakkaisen ruudun yhteispelissä, en tiedä, onnistuinko.

      Jälkeenpäin Facebookissa ja elävässä elämässä käydyissä keskusteluissa olen saanut kuullakseni puolustavia näkökantoja esimerkiksi Warholin suuremmasta projektista, jonka voi nähdä kytkeytyvän vanitas-taiteeseen. Kari Yli-Annala kirjoittaa seuraavaan AVEK-lehteen tästä samasta Chelsea Girls -näytöksestä Warholin versiona Danten suppilomaisesta helvetistä. Odotan innolla esseen lukemista.

      KAVI:n Antti Alanen taas muistutti (vanitas-pointin ohella) jo Duchampista lähtöisin olevasta antitaiteen, taiteen kuoleman, perinteestä. Olen tästä traditiosta tietoinen kuten varmasti kaikki muutkin ülikoolinsa käyneet. Antitaiteeseen – varsinkin kulttistatuksen saaneeseen – liittyy mielestäni kuitenkin se ongelma, että tämän lähtökohdan toteamiseen keskustelu helposti tyssääkin. Voi olla ylipäätään dorkaa valittaa, että se tai tuo Warholin teos on epämiellyttävä. Eihän sen tarkoituskaan ole taatusti miellyttää. Ei sitä tule arvioida samoin kriteerein kuin Jacques Demyä. Silti soisi, että sitä voisi kuitenkin tarkastella _jotenkin_ muutenkin kuin antiteesinä johonkin. Miksi se on epämiellyttävä? Jos siinä ei ole jotain tai on jotain liikaa, mitä se jokin on? Mitä epätaide kertoo taiteesta? Ja kuitenkin niin Warhol kuin Duchamp saavat taiteellisen lisäarvonsa jos ei kokonaan niin huomattavassa määrin siitä kontekstista, johon ne kehystetään näytteille: modernin taiteen museoon tai elokuva-arkiston arvokkaaseen pyhättöön. Eikä pidä luulla, että tämä näytteillepano olisi mielestäni skandalöösiä, päin vastoin.

      Ehkä oli kehno valinta kirjoittaa teksti niin vahvasti fiilispohjaisten impressioiden varaan. Toisaalta blogin kautta on vapauttavaa yrittää työstää epämääräisiä tykkäys-kysymyksiä, jotka täytyy tutkimuksessa sulkea pois. Nolostelen nykyään sitä, että Demoiselles tosiaan sattuu olemaan yksi lempielokuvistani, vaikka siinä on paljon kaikenlaista pöhköä, niin ideologisesti kuin muutenkin. Se onkin guilty pleasure. Samastun haastattelemani Alain Bergalan (jota myös voisi luonnehtia ummehtuneeksi tai ainakin elitistiseksi kulttuurikriitikoksi) puuskahdukseen, että vaikka hän älyllisesti ja teknisesti arvostaa Resnais’ta, hän ei pääse tämän teoksiin tunnetasolla sisälle. Itselleni samankaltaisia ongelmia tuottavia tekijöitä eri aloilta ovat Bresson, Haneke, Kafka, Zappa, Warhol. Whattayagonnado.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s