Joulun 12 + 12 kirjaa: #3 Eikä ketään vastaan – puheenvuoroja rauhasta

”Suomalaiset on kasvatettu siinä määrin saksalaisiksi, että meidän on aina ollut mahdotonta ei ainoastaan sietää vaan myös käsittää, että joku on muuta mieltä kuin useimmat meistä. Myös pasifismiin on suhtauduttu tällä tapaa. Pasifistit on koettu joko miehelle kuuluvan lähinnä etuoikeutta muistuttavan velvollisuuden välttäjiksi tai sitten muulla tapaa hulttioiksi tai höyrypäiksi.” (Hannu Taanila: ”Vänrikin vakaumus”, Kaleva 31.5.1969)

20151203_145612~2
Jouluistin joulukalenteria kuvaamalla loput kirjat jouluvalojen kera!

Olin teini-ikäisenä hyvin tiedostava. Mutta aika anakronistisella tavalla. Keräilin muun muassa Tammen kustantamia Huutomerkki-sarjan pokkareita, helmenä ehkä Kulttuuririhkamaa lapsille. Useimmat pokkareista ovat peräisin 1960-1970-luvuilta, mutta Jukka Väyrysen toimittama Eikä ketään vastaan. Puheenvuoroja rauhasta on julkaistu 1983, jolloin rauhanliike eli taas kukoistustaan ja ydinpommia pelättiin oikein tosissaan.

Kokoelma sisältää silti enimmäkseen 1960-luvun helmiä Pentti Linkolan ja ystävien pamfletista Isänmaan ja ihmisen puolesta (1960) sekä Jörn Donnerin ja Pentti Saarikosken vuosikymmenen alun kolumneista yhdeksän vuotta jäljempiin, ”yllytysoikeudenkäyntien” ja tapaus Schüllerin poikimiin, varsin naseviin kirjoitelmiin.

Näin todistaa M. A. Numminen Introssa 3.9.1970 otsikolla ”Lauloin raastuvassa”:
”Oikeastaan pitäisi sanoa: minä laulahdin raastuvassa. Oikeuden puheenjohtaja ei näet antanut minun laulaa kovinkaan kauan; ehdin laulaa vain muutaman tahdin: ’Kullakin yksilöllä on oikeus mielipiteen ja lausunnon vapauteen…’ Tämän verran ehdin kiekaista YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19. pykälän tekstiä, joka kertoo mielipiteen ilmaisun vapauden oikeudesta.

Tämä oikeudenkäynti on poikkeuksellinen verrattuna tavallisiin oikeusjuttuihin. Tänne ihmiset menevät yleensä hymyssä suin ja pilailumielellä. Kuitenkin kysymyksessä on vakava asia. Miksi siis pilaillaan? Syy on yksinkertainen: koska yhtäkään vakavaa puolustuspuheenvuoroa ei ole otettu huomioon eikä yksikään puolustuksen esittämä asia ole millään tavoin vaikuttanut oikeudenkäynnin kulkuun, niin silloin täytyy ruveta käyttämään toisia keinoja.”

Kronologisesti etenevän kokoelman viimeiset, Osmo Apusen ja Antti Eskolan laatimat kirjoitukset ovat vuodelta 1982. Lea Rantanen (ei sukua) puolestaan pohtii Ydin-lehdessä vuonna 1981 julkaistussa kirjoituksessa, onko rauhanasia naisliikkeen harteilla, kun patriarkaatti ylläpitää väkivaltakoneistoa. Eikä sota tiedä naisille ylennyksiä ja kunniamerkkejä vaan parhaassa tapauksessa haavojen sitomista, huonoimmassa kaaosta ja raiskauksia.

Naiskirjoittajia ei kokoelmassa ymmärrettävästi ole montaakaan. Vain miehiä koskeva asevelvollisuus on tänäkin päivänä epätasa-arvoinen ratkaisu. Itse en pitänyt asevelvollisuutta mielekkäänä järjestelmänä 15 vuotta sitten enkä pidä sitä edelleenkään. Jos olisin sattunut syntymään pojaksi, olisin ollut sukuni ensimmäinen siviilipalvelusmies. Sen sijaan käsillä olevan kirjoituskokoelman kuvaukset 1960-luvun aseistakieltäytymisaktivismista innoittivat siinä määrin teini-minää, että tarjouduin polttamaan paremman puutteessa isäni sotilaspassin. Ei hän olisi sillä muutenkaan mitään enää siinä iässä tehnyt. En saanut lupaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s