Joulun 12 + 12 kirjaa: #5 Ääni ja vimma

”En itkenyt, mutta en voinut lopettaa. En itkenyt, mutta maa ei pysynyt paikallaan ja silloin itkin. Maa kallistui ja lehmät juoksivat alas mäkeä. Quentin piteli minua käsivarresta ja menimme navettaan päin. Sitten navetta ei ollut siinä ja meidän täytyi odottaa, kunnes se tuli takaisin. En nähnyt sen palaavan. Se tuli meidän taaksemme ja Quentin pani minut istumaan pilttuuseen, josta lehmät söivät. Pidin kiinni siitä. Sekin lähti menemään ja pidin kiinni siitä. Lehmät juoksivat taas alamäkeen oviaukon poikki. En voinut lopettaa.”

20151203_143831~2

Taas ollaan flanöörin nuoruuden kasvuvuosien äärellä, hohhoijaa. Enkö ole lukenut mitään vaikuttavia kirjoja täysikasvuisena? Ei huolta, on niitäkin tulossa.  William Faulkner romaaniin Ääni ja vimma (1929, suom. Kai Kaila) tartuin kuitenkin ensi kerran 16-vuotiaana, kun ryhdyin tietoisesti perehtymään Kirjallisuuteen ja Elokuvaan. En tajunnut mitään. Miksi osa on kursiivilla ja miksi hypitään vuodesta toiseen?

Kolme ratkaisevaa vuotta myöhemmin luin kirjaa uudestaan samalla kun istuin Kotkan muzakkiopiston Figaron häät -kevytversion harjoituksissa (minulla oli pienenpieni rooli Barbarinana). Kuuntelin, kuinka ensimmäisen näytöksen toista finaalia hinkattiin kohdilleen (kuka hyppäsikään ikkunasta ja mitä lappusia Figaron taskusta löytyy – ja mikä kismittää juoppoa puutarhuria?). Tajusin, että Faulknerin moniäänistä kerrontaa voi kuunnella kuin oopperaa: ensin vaikka yhden äänen kerrallaan, sitten yhteissoinnista nauttien. Faulkner siis toimi avaimena oopperaan ja ooppera Faulkneriin. Nyt samanlaisena sekakäyttönä toimisi ehkä faulknerilaisen modernismin ja elokuvan yhteyden kontemplointi. Toisaalta Faulkner-vaikutteiden tiedostaminen on auttanut Claude Simonin lukemisessa.

Edellisestä lukukerrastakin on jo nelisen vuotta. Silloin viehätyin tämän merkinnän alkuun siteeraamastani kohtauksesta, josta välittyy vähämielisen Benjyn kieppuva tajunta. Kaikki sulautuu yhteen: maa ja taivas, lapsuus ja nykyhetki. Romaanin ensimmäistä, Benjyn kertomaa, osaa hallitsee hänen alituinen mylvintänsä, mutta koska kirjallisuudessa ei ole ääntä (vaikka vimmaa sitäkin enemmän), tämä lakkaamaton ulina ei käy ilmi kuin muiden henkilöiden tuskastuneina reaktioina. Tämä on kiehtova paradoksi: kaiken pohjalla oleva ohittamaton huuto ja itku, joka ei kuitenkaan tavoita lukijan korvia.

Faulkner kertoo tarinoita samasta syvän etelän rappeutumisesta kuin Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) mutta ironisemmin ja itsekriittisemmin sävyin kuin Mitchellin arveluttavan pompöösi vuodatus (joka oli lempikirjani 10-vuotiaana…). Compsonin perheen kohtalokas nainen, Caddy, on southern bellen pimeä puoli ja kiinnostavasti poissa koko romaanista – huolimatta siitä, että hän on jatkuvasti veljiensä hämärä intohimon kohde. Kiintoisaa on myös, että vaikka Compsonin veljesten – Benjyn, itsemurhaan päätyvän herkän Quentinin ja kyynisen Jasonin – jälkeen fokus siirtyy perheen tarkkanäköiseen mustaan palvelijattareen Dilseyyn, vanhaa naista ei ole päästetty kertojaksi asti. Noudattaako puhevalta Faulknerillakin ihonväriä? Vai säilyykö konkarin havainnointikyky terävänä, koska sen ei anneta sekoittua samassa määrin oman tajunnan huuruihin ja pakkomielteisiin  kuin edeltävissä osioissa? Luulen, ettei teos tyhjene vielä seuraavallakaan lukukerralla.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s