Joulun 12 + 12 kirjaa: #7 Sydämeni halusi vapautta

[Angela Davis kuulee synnyinkaupunkinsa Alabaman Birminghamin baptistikirkon pommi-iskusta, jossa neljä nuorta mustaa tyttöä kuoli 16.9.1963:]

”Tämä teko ei ollut mielipuolen työtä. Se ei ollut mikään höyrähtäneiden äärimmäisyysihmisten tempaus. Päinvastoin, se oli looginen ja väistämätön teko. Ne ihmiset jotka sijoittivat sen pommin 16. kadun baptistikirkon pohjakerroksessa olevaan naistenvessaan eivät olleet mielenvikaisia vaan ympäristönsä normaaleja tuotteita. Ja tämä dramaattinen, väkivaltainen tapahtuma, tuo neljän pikkutytön raaka teurastus, oli siinnyt rasistisen sorron jokapäiväisestä, jopa pitkästyttävästä rutiinista.

[–]

Ne pomminheittäjärasistit eivät tietenkään olleet suunnitelleet nimenomaan Carolen, Cynthian, Addie Maen ja Denisen murhaamista. Ehkä he eivät olleet edes tietoisesti ottaneet lukuun sitä mahdollisuutta että joku voisi kuolla. He halusivat vain pelotella Birminghamin mustaa väestöä, joka oli havahtunut horroksesta aktiiviseen toimintaan mustien vapauttamisen puolesta. He halusivat tuhota tämän liikeen ennen kuin se juurtui liian syvälle mieleemme ja elämäämme. Se oli heidän tavoitteensa, eivätkä he välittäneet jos joku sai siinä sivussa surmansa. Se ei liikuttanut heitä tippaakaan. Cynthian, Carolen, Addie Maen ja Denisen silpoutuneet ruumiit olivat vain sivutuotteita – mikä teki murhat sitäkin pöyristyttävämmiksi kuin jos ne olisi tehty harkitusti.”

20151203_144105~2

Kansalaisoikeusaktivisti Angela Davisin omaelämäkerta (1974, suom. Seppo Loponen) oli yksi poliittisen teini-ikäni vaikuttavia lukukokemuksia, vaikka mustien kansalaisoikeustaistelu tuntui 90-luvun lopun Suomessa etäiseltä asialta – koulussa opetettiin suurin piirtein, että taistelu voitettiin jo 1960-luvulla, kiitos Martin Luther Kingin. Kun nyt herran vuonna 2015 lentelevien polttopullojen Suomessa kaivoin kirjan esiin, hämmästyin, miten monin paikoin Davisin havainnot pätevät yhä. Toiset osat taas eivät ole ehkä kestäneet yhtä hyvin aikaa, mutta toimivat kulttuurihistoriallisena dokumenttina 1960- ja 1970-luvun taitteen mustan aktivismin virtauksista, jännitteistä ja kipupisteistä. Sydämeni halusi vapautta on myös valaisevaa luettavaa taustoittamaan tälläkin hetkellä Yhdysvalloissa vaikuttavaa uutta kansalaisoikeusaktivismin nousua, joka on syksystä 2014 lähtien kulminoitunut Ferguson-liikkeeseen. (Itsekin osallistuin viime joulukuussa Washington D.C.:ssä mittavaan poliisiväkivallan vastaiseen marssiin, joka sujui rauhallisesti, toisin kuin jotkut protesteista.)

Juuri tänä päivänä, nähtyäni yöllä väkivaltaisia painajaisia, vielä järkyttyneenä siitä, että lähimmäisenrakkautta julistava pastori on virkavallalle suurempi uhka kuin Heil Hitleriä huutava ja kansanedustajan raiskausta uhoava äärioikeisto, ei liene tarvetta erikseen alleviivata, miksi valitsin Davisilta ylläolevan katkelman. Vihamuki-sivustolle kerätty verbaalinen kuona ja kuola pursuaa kuin Alabaman kiihkomielisimmistä lynkkajaisista konsanaan.

Toisaalla kirjoitettiin tänään, miten utopiaa raaputtamalla paljastuu dystopia.

No Justice, No Peace

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s