Joulun 12 + 12 kirjaa: #9 Madame Bovary

”Hän arveli, että Emma liioitteli, ja että liioittelun alla piilee aina keskinkertaista tunnetta – niinkuin sielun kyllyys ei joskus tulvisi yli äyräittensä kaikkein tyhjimpänäkin kuvakielenä, koska kukaan ei milloinkaan voi ehdottoman aidosti mitata tarpeitaan, käsitteitään, tuskiaan, ja koska ihmiskieli on kuin haljennut kattila, jonka helinällä pystymme tanssittamaan karhua silloin, kun tahtoisimme hellyttää sillä tähtiä.”

20151203_143113~2

Mitä sanoa Madame Bovarysta (1857), jonka Gustave Flaubert ilmoitti olevan ”kirja ei-mistään” (un livre sur rien)? Tutkimusta teoksesta on jo olemassa riittämiin, esimerkiksi toisen ohjaajani väitöskirjassa sommitellaan kokonainen ”Bovary-metodi”. En ala tähän toistaa ja referoida oivallisia tulkintoja Flaubertin herkkyydestä ja edistyksellisyydestä tajunnankuvaajana. Mutta Madame Bovary on – sekä alkukielellä että Eino Palolan muikeana suomennoksena – hauskimpia tietämiäni romaaneja. Kuten Lokin kohdalla, tämä ei ehkä ole pintapuolisesti ilmeistä, päättyyhän tämäkin kertomus itsemurhaan ja matkan varrella ikävystyneisyyttä annostellaan runsain mitoin.

Kiero huumori kumpuaa juuri siitä kömpelöstä ei-mistään, ihmisraiskan kovista yrityksistä olla jotain itseään parempaa tai hienompaa. Flaubert’illa krumeluuri ja kompastelu, hellytetyt tähdet ja tanssivat karhut, kulkevat ripi rinnan toisiaan tuuppien. Romanttisesta lukemistosta höpsähtänyt Emma mielisi varmaan heittää henkensä kuin kalvea sankaritar, mutta päätyy kuvottavaan ja pitkään kuolinkamppailuun, jossa ei eritteitä säästellä. Ja kun Rodolphe, kylän kravattisonni, lämppäilee ja lipevöi imartelulle persoa naista, vetää kertoja kosiomenot sivulauseessa takaisin vähemmän mairittelevaan ruumiillisuuteen, lihaan ja hikeen (tässä kyllä Palola vielä heittää suomennoksellaan lisää löylyä, mutta täydellisen flaubertmaiseen henkeen) :

”Emma kuuli ensimmäistä kertaa tällaista puhetta, ja hänen ylpeytensä laajeni pehmeästi tämän puheen kuumuudessa, niinkuin saunan löylyssä kellotteleva ruumis.”

Samanlaisia huvittavia yksityiskohtia, viiksien pureskelua ja pölhöä hymähtelyä, on romaani täynnä, pieninä piikkeinä. Emma ei suinkaan ole ainoa henkilöhahmo, jonka banaaliuden kertoja julmasti paljastaa. Yhtään mairittelevampaa kuvaa ei anneta sikolo-Rodolphesta, aisankannattaja-Charlesista tai kylän merkkihenkilöistä, salakavalasta kauppiaasta Lheureux’stä ja lopussa varsinaiseksi tomppelimaisen mahtipontisuuden monumentiksi nousevasta apteekkari Homais’sta.

Oma kierteensä on siinäkin, ettei Emma lopulta tee itsemurhaa niinkään rakkaussurujen vuoksi vaan rahahuolten ja velkojen ahdistamana. Näihin johtaa huikentelevaisuus unelmien saavuttamattoman lifestylen tavoittelussa. Teatraaliset rakkausseikkailut edellyttävät omaa rekvisiittaansa ja puvustustaan. Emma toteuttaa identiteettiään kuluttamalla kuin moderni kaupunkilainen, vaikka onkin joutunut maalaislääkärin rouvaksi. Varojensa yli eläminen ja ulkoapäin tulevien ihanteiden perässä hikoilu on tragediana ajaton. 2010-luvun Emma ei hassaisi goottilaiseen rukoustuoliin vaan Swarovskin kristallein koristeltuun imuriin.

”Nainen, joka oli pakottanut itsensä niin suuriin uhrauksiin, saattoi hyvällä syyllä täyttää oikkunsa.”

Varovasti nyt siellä joulukaupoilla ja skumppabrunsseilla!

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s