Joulun 12 + 12 kirjaa: #12 Maailmasta

”Kesällä pensas kukki, / minä olin vähällä ostaa auton / mutta sitten minä varastinkin porvarin perunat / ja opetin niitä olemaan ihmisiksi. Hirvittävä kesä! / Syksy katsoi märällä lemmensilmällä kaukaa / ja minä sain porttikiellon. // [–] // Poliisit ajoivat minua takaa. / Minä hyppäsin polkupyörän satulasta kuun läpi taivaaseen. / Minä huusin omat nimet kirjoihin ja kirjan kannet kiinni.”

20151203_145516~2

Meillä on niin fancy levari, etten enää osaa soittaa seiskatuumaisiani. Tarvitsisi jonkun instrumentin kierrosnopeuden muuttamiseen, kuulemma. Onneksi joku ystävällinen sielu on laittanut Youtubeen ainakin toisen puolen Otavan kirjallisesta äänilevystä, jolla Pentti Saarikoski lukee runojaan hypnoottisesti Erkki Salmenhaaran modernistisen pianomusiikin säestyksellä.  Tämä on nimittäin raju.

Taas ollaan nuoruuden ytimessä: päätin 15-vuotiaana osapuilleen yhdessä yössä ryhtyä perehtymään määrätietoisesti kirjallisuuteen ja elokuviin. Syyt tähän olivat kuinkas muutenkaan ihastukselliset, mutta onneksi ihastus kulttuuriin kasvoi elämän mittaiseksi suhteeksi, vaikka se alkusysäyksen aiheuttaja jäi jonnekin matkalle. Aivan ensiksi tartuin Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjoihin, jotka Pekka ”pikkutarkka” Tarkka oli toimittanut säntillisesti ”[sivu sperman tahrima]”-huomautuksia myöten. Tietenkin tutustuin myös Saarikosken runouteen.

Monelle varmasti Mitä tapahtuu todella (1962) on Se Merkkiteos, toisille taas tuotannon päättävä Tiarnia-sarja, mutta oma suosikkini on lopulta Maailmasta (1961). Se on jännittävä saumakohta ensimmäisten kokoelmien ja entistä vapaamman ja villimmän kuuskytlukulaisuuden välissä, kuin alkusoitto jollekin uudelle. Teinin mieltä kiehtoivat myös runojen vahvat kuvat ja iskevät säkeet, jotka suorastaan kutsuivat irrottamaan ne alkuperäisistä yhteyksistään ja toistelemaan niitä kuin tekotaiteilijan sloganeita (siinä missä jotain Godardin Pierrot le foun repliikkejä). ”Minun sielullani on päivälläkin yöpuku päällä”. Nykyisellä tietämyksellä epäilisin, että runon puhujan sielu on väitöskirjan tekijä. Varsinkin Saarikosken itsensä lausumana runo ”Yksitoista kerrosta” kasvaa suorastaan vangitsevaksi:

”Leikki on hiekkalaatikossa. / Aidan takana kasvaa nokkosia. / Puu tekee tuulelle tuloa. / Yksitoista kerrosta / ja tyttö syö pensaasta ruusunmarjat / hameen alla viranomainen lintu.”

Saarikoski on kaikkinensa ohittamaton runoilija myös 1960-luvun suomalaisesta laulelmasta kiinnostuneelle. Muksujen Viisumi keväästä syksyyn ja The Otto Donner Treatmentin En soisi sen päättyvän ovat sävyiltään erilaisia (Donnerin kontribuutio tietenkin täyttä jazzia), mutta molemmat timanttisia. Yksittäisistä pistoista mainittakoon myös Arja Saijonmaan Kiila 35 -albumille levyttämä ”Sydämeni pohjasta puhun teille toverit”, josta olen vohkinut omaan käyttööni määreen ”haaleassa vedessä kasvanut kirjanoppinut”.

Vaan onpa Baarikoski innoittanut jäljempiäkin sukupolvia: Roni Martin & Jukka Orma Tanssiinkutsu -yhtye levytti Maailmastan 2004. Keikoilla maineikkaan flamenco-tanssijan ja -koreografin Kaari Martinin osuudet toimivat hyvin, mutta levyltä kuunneltuina yhtäkkiset kopistelut ovat hieman hassuja.

Ehkä kuitenkin lopetan merkinnän 60-luvun ja 00-luvun välimaastoon, 80-luvulle, jolloin KOM-teatterissa laulelmoitiin Saarikoskea. En löytänyt tähän hätään omaa suosikkiani, Pekka Milonoffin korutonta ”Maitohorsmat kukkivat” -tulkintaa, joten tämä Marja Packalénin herkistely saa kelvata.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s