Joulun 12 + 12 kirjaa: #16 Sattumia

”Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.

Hän ei pystynyt puhumaan, koska hänellä ei ollut suuta. Edes nenää hänellä ei ollut.

Hänellä ei ollut käsiä tai jalkojakaan. Eikä vatsaa, selkää tai selkärankaa eikä edes sisälmyksiä. Hänellä ei ollut yhtään mitään! Joten on epäselvää, kenestä on kysymys.

Taitaa olla parasta, ettemme puhu hänestä enempää.”

(Sininen vihko n:o 10)20151203_150106~2

1920- ja 1930-luvulla vaikuttaneeseen Daniil Harmsiin ja hänen kreisistä lyhytproosastaan koottuun Sattumia-kokoelmaan (1988, koonnut ja suomentanut Katja Losowitch) tutustuin nuorisoteatterilaisena ja olin aivan häpnadilla lyöty. Tästä teatterikytköksestä huolimatta en tänä keväänä tohtinut mennä KOM-teatteriin katsomaan Lauri Maijalan Harms-ohjausta. Haluan säilyttää omat mielikuvani absurdista kohelluksesta.

Olen tässä vuosien varrella jo vähän ehtinyt unohtaakin Harmsin ja ehkä kasvaa osasta ulos, mutta muistan ensikosketuksella tunteen siitä, etten ollut ennen lukenut mitään vastaavaa. Kun muutin Tampereelle opiskelemaan kirjallisuutta, ilokseni huomasin kokoelman nauttivan kulttistatusta opiskelijatovereideni keskuudessa. Sitä siteerattiin ja sen jutuille hohoteltiin ulkomuistista monessa illanvietossa. Eräs noista kymmenen vuoden takaisista tovereista, Mika Rassi, onkin sittemmin kunnostautunut Harmsin ja hänen aikalaistensa, muun muassa Vladimir Majakovskin ja Aleksandr Kuprinin, suomentajana ja esilletuojana.

Nuori Neuvosto-Venäjä oli täynnä hyvää #pöhinäkeskus activityä. Harms perusti muun muassa Kasimir ”be there or be black square” Malevitšin kanssa sanan kuohijoita vastustavan OBERIU-yhdistyksen. Elokuvaa uudistivat montaasikokeilijat, teatteria Vsevolod Meyerhold. Kirjallisuudentutkimuksen puolella monet venäläisten formalistien ajatukset ja kirjoitukset tuntuvat yhä ajattoman freesheiltä.

Vaikka Harms tunnetusti vihasi lapsia, Sattumien hullunkurinen silmitön väkivalta puree johonkin puberteettiseen ytimeen, siihen samaan, mihin toisiaan mätkivät Tom ja Jerry. Kapusiinimunkiksi haukuttu mies haaveilee suunnattomasta keskuskuopasta, johon heitetään lapset ja susikoirat. Entäpä tämä ”rehabilitointiin” tähtäävä vilpitön puolustuspuheenvuoro:

”Voin kehumatta sanoa, että kun Volodja läimäytti minua korvalle ja sylkäisi minua otsaan, hän sai minulta sellaisen löylytyksen, ettei sitä hevin unohda. Priimuksella minä löin häntä vasta myöhemmin ja silitysraudalla en kyllä hakannut ennen iltaa. Niin ettei hän aivan heti kuollut.”

Tänä syksynä tolkuttoman väkivallan uhka on ollut uudella tavalla läsnä Suomen kylänraiteilla. Pääsääntöisesti siinä ei ole mitään naurettavaa, päinvastoin, mutta välillä ei voi estää epäuskoista naurahdusta. Kouvolassa eräs Suomen soturi kävi ihan taksikyydillä kännissä heittämässä polttopullon vastaanottokeskuksen oveen. Absurdi hahmo oli myös Lahden Ku Klux Klan -hiippalakki. Rakenteellinen väkivalta on vielä oma lukunsa, eikä siitäkään aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Nauru ei itse asiassa ole hassumpi vaihtoehto. Mediataiteilijaryhmä HYPERREAALIYAH näytti syksyllä komeasti esimerkkiä koostaessaan kumman keitoksen Suomen Sisun historiikiksi.

”Lukija, syvenny tähän satuun niin tunnet olosi oudon levottomaksi.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s