Joulun 12 + 12 kirjaa: #18 Runoja 1934-1968 (Turtiainen)

”Minä rakastan leipää ja lihaa, / minä rakastan viiniä ja laulua, / minä rakastan lapsia ja kauniita naisia, / minä rakastan vanhoja eukkoja / ja itsekseen turisevia ystävällisiä ukonturilaita.

Minä rakastan ruohonkorsia ja puita, / vesien välkettä kuutamossa / ja viisasta keskustelua ystävien seurassa.

Yleensä olen luotu rakastamaan, / siksi näette minut niin harvoin / sellaisena mitä olen.”

(Kokoelmasta Minä rakastan, 1955)

20151203_150212~2

Stadin Arska on Saarikosken ja Lauri Viidan ohella suosikkejani kotimaisesta runoudesta (ja guilty pleasure on Matti Rossi). Olen itse asiassa hyvin vähän mikään runotyttö, täytyy tunnustaa, ehkä sen sijaan proosapimu. Mutta koska – kuten jo Saarikoski-merkinnässä kävi ilmi – menneiden vuosikymmenten laulelmamusiikki, etenkin työväinlaulut, ovat sydäntäni lähellä, läheisimmän suhteen olen muodostanut niihin runoilijoihin, joita on levytetty lovilevyille mielellään uhmakkaassa etukenossa. Ei siitä kai kauaakaan ole, kun löysin hyllyyni kokooma-albumin Minulla on ystävä. Siinä on heleitäkin vetoja, kuten Kaisa Korhosen ”Minulla on ystävä”, Kaj Chydeniuksen ja Agit-Propin kvartetin ”Joudu armas joudu” ja Toni Edelmannin ”Tyttö ja ensilempi”.

Lemmekäs kokoelma Minä rakastan lieneekin minulle läheisimpiä tuosta kuvan Turtiais-kattauksesta, jos kohta turvasäilössä kirjoitetut runot (Laulu kiven ja raudan ympyrässä, 1945) todistavat poikkeuksellista aikaa Suomen historiassa ja ovat siksi eri tavalla tärkeitä. Vaan kautta tuotannon runoissa on usein joku velmu käänne, kuten tuossa alkuun siteeraamassani runossa (voi pojat että olenkin tänä syksynä ajatellut noita viimeisiä säkeitä). Turtiainen on vähemmän pateettinen kuin Rossi, tuo agitproppien agitproppi, vähemmän tosikko kuin Elvi Sinervo, kansanomaisempi kuin Saarikoski ja suoraviivaisempi kuin Viita.

Koska olen asunut Helsingissä vasta viisi vuotta, olisi varmasti aika lukea Turtiaista uudestaan. Kerran häntä totisesti kaipasinkin. Vietin toissakesänä viimeistä kesäpäivää Helsingissä ennen pitkää tutkimusmatkaa ulkomaille. Vaeltelin yksiksein Töölöstä Vallilan kallioille. Porthaninrinteelle siitä on matkaa, mutta se olisi ollut silti oiva hetki ja paikka antaa Stadin Arskan saarnata. Mukanani ollut Jane Eyre tuntui totaalisen väärältä lukemistolta. Jouduin sitten omin voimin katselemaan entisiä työläiskaupunginosia, nykyisiä hipsterihuudeja.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s