Joulun 12 + 12 kirjaa: #20 Olemisen sietämätön keveys

”Kitsch nostattaa kaksi toisiaan välittömästi seuraavaa liikutuksen kyyneltä. Ensimmäinen kyynel sanoo: Miten kauniita ovatkaan nurmikolla juoksevat lapset!

Toinen kyynel sanoo: Miten kaunista onkaan katsella nurmikolla juoksevia lapsia ja liikuttua heidän näkemisestään yhdessä koko ihmiskunnan kera!

Vasta toinen kyynel tekee kitschistä kitschin.

Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan.”

20151219_094101~2

Kymmenisen vuotta sitten Helsingin ytimessä sijaitseva juottola Vltava mainosti itseään puhkikulutetulla sanarykelmällä ”Olemisen sietämätön keveys”, joka mainoksessa kyllä käppäisesti yhdistettiin tšekkikirjailija Milan Kunderan romaaniin. Vaan mainoksen mukaan ”olemisen sietämätön keveys” on ”vapautta olla vaan ja ottaa olutta”. Eh.

Olemisen sietämätön keveys (1984, suom. Kirsti Siraste) on taas näitä ärsyttäviä mutta joskus itselle paljon merkinneitä teoksia. Ärsyttävä, koska se on niin tunnettu, että on muuttunut itsessään kliseeksi, jota voi ryöstöviljellä täysin irrelevantteihin mainoksiin ja otsikointeihin. Ärsyttävä, koska sen henkilöhahmot ovat kaikki tavalla tai toisella rasittavia: hamesankari Tomáš, ripustautuva Tereza (jotka ovat aviopari), ah-niin-riippumaton-ja-vaikea femme fatale Sabina (Tomášin rakastajatar) sekä kerrassaan hömelö Franz (Sabinan myöhempi hetken huvitus). Myös jokin Kunderan kevytfilosofoivassa tyylissä nietzscheineen beethoveneineen kaikkineen tuntuu jälkikäteen poseeraavalta ja falskilta. Romaani, siltä nyt tuntuu, kuuluu teoksiin, jotka ovat ohittamattomia 18-vuotiaana, mutta joista kasvaa myöhemmin ulos.

Miksi se siis on joulukalenterissani? Tietenkin kohtelen sitä nyt liian ankarasti, jonain vastareaktiona varhaisen lukukokemuksen voimalle. Ehkä parhaiten on kestänyt aikaa Sabinan kitschin pelko ja sen määritelmä: kitsch on paskan kieltämistä, ne kaksi toisiaan seuraavaa liikutuksen kyyneltä. Näin joulun alla on tosin vaikea välttää metaliikuttumista, koko juhlapyhä on silattu kitschillä jo lähtökohtaisesti.

Pakko silti huomauttaa kieli poskessa luettelemiini ärsytyksiin: Kundera on siitä rehti, ettei itse yritä kieltää paskan olemassaoloa. Kerronnassa suorastaan herkutellaan rujouksilla, likaisilla wc-pöntöillä ja haisevalla hengityksellä (… tai vulvanhajulla petollisen miehen hiuksissa). Paskapäisyydellekin on erityissijansa. Kundera ei ole varmaan tarkoittanutkaan hahmoistaan yleviä ja rakastettavia. Olenko itse paskan kieltäjä, jos paskan nostaminen paikoin itsetarkoitukseksi väsyttää? En voi sille mitään, että minun on helpompi toleerata äärimmäisiä muotokokeiluja kuin rasittavia tyyppejä, olivat sitten fiktiivisiä tai faktuaalisia. Tämä kävi varmaan ilmi jo syksymmällä kun postasin Warhol-purkauksen. #sorisiitä

Yritän vielä miettiä. Onko jotain muuta, mikä olisi kestänyt aikaa ja kasvanut mukana? Ehkä kuitenkin ymmärrys siitä, että meillä on vain yksi elämä, ensin ei voi elää harjoittelukappaletta ja sitten toista, viimeistellympää. Romaanin vaa’ankieli heiluu velvollisuuksien ja valintojen välillä, mutta taitaa kallistua lopulta ennaltamääräytyneisyydestä sattumanvaraisuuden suuntaan: kaikki voisi olla – tai olisi voinut olla – yhtä hyvin toisin. Se on vapauttava loppukuva.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s