Joulun 12 + 12 kirjaa: #21 Hevosen kuolema

”Silmäsi alkoivat sädehtiä, suustasi tuli uutta outoa puhetta: Sinä, minun elämäni, vavahdutat minua! Auringot syttyvät meriesi pohjaan! Vie minut etäälle, unohduta itseesi, ruohojen vihreäsointiseen lauluun! Sinun ylläsi taivas täyttyy kukista joita tuoksut!

-Hullu hevonen, sanoin, – mitä nyt? Hän: Hevolauta, älä pahoitu enää hännästä! Älä pahoitu enää koskaan, muutamme pois, juoksemme kauas, rakaus (niin hän sanoi), rakaus, rakaus meissä, koko ajan. Sinä minulle vaimo, kuulas ja kaunis. Rakaus meillä, kuolema siellä missä ei rakautta, armollinen.”

20151219_093935~2

Taas ennalta-arvattavaa kotimaisen 60-luvun fiilistelyä. Aulikki Oksasen romaaneissa Tykkimiehen syli (1968) ja Isosisko ja pikkuveli (1973) on samaan tapaan kulttuurihistoriallista viehätystä ja ajankuvaa kuin Lassi Sinkkosen ja Marja-Leena Mikkolan saman ajan tuotannossa tai Mikko Niskasen, Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran elokuvissa. Saati sitten Timo Bergholmin ohjauksessa Punahilkka, joka esitetään Orionissa keväällä digirestaurointina – kuten muuten myös Niskasen Lapualaismorsian, jossa esiintyy myös Niskasen kanssa myrskyisästi heilastellut Aulikki Oksanen.

Oksasen esikoisteos Hevosen kuolema (1966), pienimuotoinen kokoelma, pitää sisällään runoja, proosarunoja, joitakin piirroksia sekä arvoituksellisen nimikertomuksen, jossa vainottu ihmisen ja hevosen sekasikiö Renandel hakee turhaan turvaa kertojasta.

Haluan nostaa Hevosen kuoleman esiin ehkä siksi, että siinä on jo niin selvästi näkyvissä sama surrealismin ja arkisulouden sekainen utuisuus, joka on läsnä Oksasen runoudessa ja laululyriikassa aivan alkuvuosien arkana saapuvasta aamusta 2000-luvun puolella Vuokko Hovatalle kirjoitetuissa lauluissa helisevästä taivaasta ja lempieläimistä. Samanlainen eläimellinen ihmisyys ja inhimillinen elikkous toistuu myös omaelämäkerrallisessa kuvakirjassa Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia (2004).

Oksanen saa naitettua politiikan ja Chagallin. Rakastunut Renandel-koni vavahtuu ”ruohojen vihreäsointisesta laulusta” mutta yhtä hyvin hengaa mielikuvitusystävänsä, pipopäisen miehen kanssa (ks. piirros). Renandelin loppu on kuitenkin traaginen, sekasikiölle ei ole sijaa vihamielisessä ympäristössä eikä kertojakaan jää kuin levittelemään käsiään:

”Syyskuussa, keskellä yötä, ryntäsit huoneeseeni, tukka veressä. Huidoit ja huusit: Pelasta, armollinen! Pelasta pelasta! Hevosvaino kaikkialla, veitset lentävät kaduilla! Auta minua! Auta minua! Ota minut maailmaasi! Unohduta minusta tämän vainon suuruus!

Pyysit minua piilottamaan sinut, selitin sen olevan mahdotonta, mitä luulet minulle silloin tapahtuvan? sanoin. Sinä et enää puhunut, seisoit vaiti ja valitit raskaasti huohottaen. Käskin sinun mennä. Sanoin, että olin pahoillani, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Parasta yrittää jonnekin muualle.”

Oksanen on toki myöhemminkin kunnostautunut väkivallan ja sodan kauhujen kuvaajana lauluissaan (esim. ”Katastrofilauluja naisille I & II”, ”Laulu Ho Thi Vanista”, ”Vietnamissa, Vietnamissa”, ”Rauhan äiti” -kantaatti). Tässäpä olisi sarkaa jollekin kotimaisen kirjallisuuden dystopiatutkijalle: poliittisen runouden väkivallan kuvat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s