Joulun 12 + 12 kirjaa: #22 Kadonnutta aikaa etsimässä

”Silloin tällöin nimen perukoille kätkeytyvä haltiatar muuttuu sitä ravitsevan mielikuvituksen myötä, ja näin kävi Guermantesin herttuattaren ympärille luomani tarunomaisen ilmapiirin, joka väikyttyään vuosikausia kuin taikalyhdyn kuvajainen ja kirkon lasimaalaus alkoi himmentyä väreiltään aivan uudenlaisten unelmien kostuttaessa sitä kuin vaahtoisat vuoripurot. Mutta haltiatar kuihtuu ja surkastuu, jos lähestymme sitä todellista henkilöä joka nimeä kantaa, sillä nimi alkaa silloin kuvastaa tätä henkilöä, jossa ei ole jälkeäkään haltiattaresta; mikäli tiemme eroavat, haltiatar voi syntyä uudelleen, mutta jos pysyttelemme hänen lähettyvillään, haltiatar kuolee lopullisesti ja sen mukana nimi, niin kuin se Lusignanin suku jonka oli määrä sammua haltiatar Melusinan katoamisen jälkeen. Silloin nimestä, jonka eriväristen kerrosten alta saattaa löytyä muotokuva kauniista naisesta johon emme koskaan olleet tutustuneet, tulee tavallinen henkilöllisyystodistus, josta tiedämme, tuleeko meidän tervehtiä kadulla vastaantulevaa henkilöä. Mutta jos tuulahdus menneiltä vuosilta – niin kuin äänilevy jossa säilyy muusikoitten tyyli ja sointi – auttaa muistiamme kuulemaan tuon nimen siihen erityiseen sävyyn johon se aikoinaan korvissamme kajahti, me tajuamme tämän näennäisesti muuttumattomana pysyneen nimen ansiosta, miten valtava välimatka erottaa toisistaan unelmia joita sen identtisiin tavuihin on kulloinkin mielessämme liittynyt. Ohikiitävän hetken ajan me saatamme tietyn kevään jälleenkuulluista sanoista tiristää kuin pikkuruisista maaliputkiloista menneitten päivien unohtuneen, tarkan, tuoreen ja salaperäisen vivahteen, päivien jotka luulimme muistavamme antaessamme kuin keskinkertaiset taidemaalarit yhdelle ja samalle kankaalle levitetylle menneisyydellemme tahdonalaisen muistin tavanomaiset ja toisiaan muistuttavat värit. [–] Mutta muulloinkin kuin noina harvoina hetkinä jolloin me yhtäkkiä tunnemme alkuperäisen sanan vavahtavan, saavan takaisin muotonsa ja sulonsa nyttemmin jo kuolleissa tavuissa, ja  vaikka jokapäiväisen elämän pyörteissä, missä niillä on yksinomaan käytännöllistä arvoa, nimet ovatkin menettäneet värinsä niin kuin kirjava hyrrä joka pyörii liian nopeasti ja näyttää tasaisen harmaalta, me saatamme, jos unelmoidessamme keskitymme, yritämme menneisyyteen palataksemme hidastaa, seisauttaa alituisen liikkeen joka meitä mukanaan kuljettaa, nähdä miten vähitellen, päälletysten mutta toisistaan erillään, tulevat esiin ne värit, joissa elämämme varrella sama nimi esiintyi.”

(Guermantesin tie 1)

20151219_092724~2

Uh, täytyy heti tunnustaa, että itse asiassa minulla on vielä viimeinen osa (Jälleenlöydetty aika) Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -suurtöräystä (1913-1927, useampia suomentajia) lukematta. Ollut jo monta vuotta. Ehkä ensi vuonna? Mutta luettuani yhdeksän suomennettua osaa kymmenestä katson voivani laskea teoksen tähän joulukalenteriin mukaan. Sitä paitsi tiedän, mitä viimeisessä osassa tapahtuu. Genette on spoilannut. Marcel ryhtyy kirjailijaksi.

Aloin lukea Proustia hetikohta ylioppilaskirjoitusten ja pääsykokeiden jälkeen kesällä 2004. Olin kesätöissä jäätelökioskilla Kotkan keskustassa. Satoi huomattavan paljon. Pääsin kesän aikana varmaan puoleenväliin sarjaa niin heittämällä kuin polveilevia lauseita seurailemalla nyt voi päästä. Olin sen verran fasinoitunut, että vielä yliopiston alkumetreillä kuvittelin joskus tekeväni graduni Proustista. Noh, kuten aiemmin on tullut esiin, päädyin sitten huomattavasti niukemman syntaksin, Durasin ”valkean kirjoituksen” ja aukkosanojen pariin.

Proust on perusteellinen. Teossarjassa on kyllä selkeä suvantokohta jossain puolivälin jälkeen, mutta loppua kohden se muistaakseni alkoi taas vetää (eli osissa 8 ja 9, Vangissa ja Pakenijassa). Nautin niissä kuten myös joissain alkupuolen osissa (etenkin Swannin rakkaudessa sekä Paikannimet: Paikkakunnassa) sosiaalisten kiemuroiden tarkkanäköisestä havainnoinnista. Proust todella saa hidastettua hyrräänsä niin että kaikki eri vivahteet varmasti erottuvat. Pettymyksen ja innostuksen laimenemisen kuvaajana hän on lyömätön, mitä tämän merkinnän alkuun siteeraamani pitkähkö pätkä toivottavasti illustroi. Huumori kehkeytyy siinä sivussa, vaivihkaa.

Tietenkin Proustin paljous tarjoaa itsessään aihetta kaskuihin, jopa Monty Pythonin sketsiin. Nuorna ranskan sivuaineopiskelijana innostuin kerran huomatessani, että Tampereen yliopiston ranskan kielen ja kulttuurin oppiaine oli järjestämässä pienen kollokvion ”Proust en son temps”, vierailevaksi puhujaksi oli Pariisista asti roudattu joku Proust-tuntija. Arvelin, että voisin ujosti luikahtaa jonnekin takariviin, mutta itse asiassa olin ainoa paikalle vaivautunut kuulija. Sain yksityisluennon, joka oli itse asiassa kiusallisen interaktiivinen (minun piti aika kylmiltään keskustella madamen kanssa Proustista ranskaksi). Jotenkin siitäkin selvisin, ainakin paremmin kuin All England Summarize Proust -kilpailun osanottajat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s