Elokuvasattumuksia 2015

Vuoden viimeinen päivä, retrospektion sesonkiaikaa. Tänä vuonna pidin ensimmäistä kertaa ikinä kirjaa näkemistäni elokuvista. Nopeasti päädyin kyllä pudottamaan lyhytelokuvat listauksestani, koska niitä näkee usein isommissa ryppäissä festivaaleilla, joten kirjaaminen on vaikeampaa. Ehkä ensi vuonna? Pitkiä elokuvia näin (sekä valkokankaalta että muissa katseluolosuhteissa) 135, mikä on harmillisen vähän. Olisin toivonut pääseväni lähemmäs kahtasataa. Koska olen arkistonarkkari, uusia kuumia ensi-iltoja jäi myös väliin.

Vuosi 2015 jakautuu mielessäni kahtia: kesään asti olin vielä liikekannalla maailmalla, maaliskuun alkuun asti Yhdysvalloissa ja huhti-toukokuun lähinnä Lontoossa ja Pariisissa. Kesän alussa palasin Suomeen ja syksy meni jotenkin tahmeasti flunssaa ja maailmantuskaa potien. Nyt alkava vuosi näyttäytyy edessäni sirpaleisena – ellei jopa purskeisena – eikä minulla ole aavistustakaan, miltä meno maistuu vuoden päästä tähän aikaan. Jää nähtäväksi. Yksi uusi asia on, että aloitan älykkään ja tarmokkaan Anna Ovaskan kanssa niin & näin -lehden uusina päätoimittajina (Jaakko Beltkin pysyy vielä messissä). Vetovastuunani on ensi vuoden kolmas numero.

Mutta elokuviin. Ehkä elokuvavuottani voi luonnehtia seuraavin katkelmin:

Vuoden 2015 ensimmäinen elokuva oli Lontoon BFI Southbankissa nähty Éric Rohmerin Leijonan merkki (1959), joka oli suurenmoinen kävelyelokuva. Viimeiseksi jäi Aldo Ladon pöhkö Humanoidi (1979) eilen Orionissa. Siihen väliin mahtuu monta sykähdyttävää kokemusta, joista erikseen mainittakoon Mr. Turner (2014), Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014), The Long Goodbye (1973)*, In the Mood for Love (2000), Ida (2014), Armi elää! (2015), The Duke of Burgundy (2014), Ali – Pelko jäytää sielua (1974), Le meraviglie (2014), Umberto D.(1952)**, High Hopes (1988), Taxi Teheran (2015), P’tit Quinquin (2015), La dialectique peut-elle casser des briques (1973)***, La sirène du Mississippi (1969) sekä Céline et Julie vont en bateau (1974)

flike kissa

Monet muutkin elokuvat olivat taidokkaita ja hyviä, tässä vain osa. Muuta mainittavaa: Lontoossa ja Oberhausenin lyhytelokuvajuhlilla sain kipinän brittiläiseen 1970-luvun kokeelliseen elokuvaan, josta tiedän toistaiseksi aivan liian vähän. Siinäpä puitavaa ja pengottavaa tuleville vuosille.

*The Long Goodbyen näin ensin USA-oleiluni rakkaimmassa paikassa, AFI:n Silver Springin teatterissa ja sitten uudelleen, ihanana sattumana, Pariisissa lokakuussa ensimmäisenä päivänä kuumeen hellitettyä kun jaksoin vaellella kanaalin vartta. Ilahduttavasti loppuvuodesta Orionissa meni Altman-sarja, josta varsinkin 3 naista (1977) jäi pitkään askarruttamaan mieltä.

** Vittorio De Sican Umberto D. ansaitsee erityismaininnan yllättävimmästä itkuunpäräyttämisestä! En mitenkään osannut varautua loppukohtauksen liikutushyökyyn enkä edes ole mikään koiraihminen. Poistuin Le Champon salista oitis naistenhuoneeseen niistämään nenäni.

*** Hupaisa situationistien detournoima kung fu -elokuva

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s