Hämmentävä Lumikuningatar

Vuodenvaihteen juhlinta ei koitunut liialliseksi rasitukseksi, joten aloitin uuden elokuvavuoden komeasti katsomalla Orionissa Päivi Hartzellin kirjoittaman ja ohjaaman Lumikuningattaren (1986). Jostain käsittämättömästä syystä näin sen ensimmäistä kertaa vasta nyt. Olen ollut ratkaisevasti liian pieni (yksivuotias) sen ensi-illan aikoihin ja muistelen katsoneeni muutenkin kersana enemmän piirrettyjä kuin näyteltyjä lastenelokuvia. Paitsi Chapliniin olin aivan rakastunut 6-vuotiaana.

Tämä vahinko kannatti kuitenkin korjata. Olin häkeltynyt, miten rohkea ja valovoimainen Hartzellin 30 vuotta vanha elokuva on – 80-luvun suomalaiseksi elokuvaksi visuaalisesti heleä ja lastenelokuvaksi nykymittapuulla taas uskaliaan monimielinen ja älyllinen.

Vaikka matkalla on omat hassutuksensa, ei mitään loputonta sokerihumalaista BOJOINGGG-efektisirkusta. Nahka-asuiset rosvot (messissä myös Sielun veljet!) ja lopun jääkarhupäinen mies vain hassut piukat tangat yllään olivat ehkä kasarikorneinta osastoa, mutta muuten Henrik Paerschin kuvaama elokuva oli suorastaan subliimi ja Jukka Linkolan musiikki sopivan ilmavaa.

lumikuningatar suokki
Karkelointia Suokissa

Yllättävää oli juuri elokuvan aistikkuus ja alati läsnä oleva seksuaalinen jännite. En tiedä menisikö moinen läpi 2010-luvun tuotannossa, mutta Hartzellin psykoanalyyttinen unimatka oli kiehtova. Arvostin ennen kaikkea sitä, miten paljon kuvakerronnalle oli jätetty tilaa, monin paikoin ilman turhaa dialogia – vasta aivan lopussa tuotiin Elina Salo velhona klousaamaan puuttuvaa informaatiota. Varsinkin Kertun unimatkan alku kukkasateisesta Suomenlinnasta metsään ja lumotulla veneellä noidan luo oli harvinaisen tyylikäs. Tuotantoarvot eivät varmastikaan ole olleet vähäiset, mutta komeat puitteet eivät nouse itsetarkoitukseksi.

Kauneutta tarvitaan pehmentämään H. C. Andersenin ankeutta. En pienenä osannut sitä eritellä, mutta en pitänyt hänen saduistaan juuri yhtään. Ne ovat psykologisesti julmia. Gore-Grimmien tarinoissa kuitenkin on suurin piirtein aina edes jonkinlainen onnellinen loppu, tai sellaiseksi myöhemmin siloiteltu.

lumikuningatar
Rudolf Koivun kuvitusta satuun. Yo dat bitch is so cool.

Andersen iskee johonkin kamalampaan ja pelottavampaan kuin silmät irti nokkiviin kyyhkysiin tai verenhimoisiin huijarisusiin: hänen satunsa tarjoilevat ynseää hylkäystä ja ihmissuhteiden karvaita pettymyksiä. Pientä tulitikkutyttöä ei pelasta kukaan hangesta. Pieni merenneito ei saa prinssiään vaan joutuu tämän friendzonelle – ja vielä tanssimaan katkeraa loppuaan kohti tämän häissä ja muuttumaan sitten meren vaahdoksi.* Lumikuningattaressa sentään on onnellinen loppu, mutta muistan kuinka ahdistavaa pienenä oli, kun sadun Kai saa tihulaispeilin sirpaleita silmiin ja sydämeen, muuttuu tylyksi ja ilkeäksi, löytää coolimpaa seuraa ja kerta kaikkiaan unohtaa Kertun. Voi ei!

Äitini aina perusteli erilaisia kieltoja fraasilla ”vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä”. Näin varmasti on, mutta Andersenin sadut ovat kuin antaisi karamellia pyytävälle lapselle porkkanan, koska se on etäisesti makea mutta ainakin terveellinen. Siksi kiitän Hartzellia hattarasta, ilmapalloista, hiekkarannalla telmimisestä ja kukkasateesta.

*Soti suuresti kaikkea satukonventioiden tajuani vastaan, että sadun päähenkilö ei kerta kaikkiaan vain saa prinssiään ja that’s it – mutta ehkä tämä on tähdellinen evästys tosielämän ihmissuhteisiin. Mutta sitä varten on sitten He’s Just Not That Into You (2009).

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s