Elokuvasattumuksia 2015 pt II

Kävin uudelleen läpi viime vuoden elokuvalistauksiani ja yritin ynnäillä statistiikkaa. Jouduin yllättymään: viime vuonna näin enemmän yhdysvaltalaisia kuin ranskalaisia elokuvia. En ole aiemmin pitänyt kirjaa, mutta näppituntumalla sanoisin, että yleensä voimasuhteet menevät toisin päin. Tähän vaikutti ennen kaikkea maaliskuuhun jatkunut oleiluni Washington D.C.:n tuntumassa: vietin loppuvaiheessa tiuhasti aikaa lempipaikassani, AFI:n (American Film Institute) Silver Springin teatterissa ja tammikuun lopulla kävin Sundancessa. Tuli siis nähtyä niin amerikkalaisia klassikoita kuin uusinta indietäkin (jota oli tarjolla runsaasti myös R&A-festareilla). Loppuvuodesta painotus jatkui, kun innostuin viime metreillä KAVI:n Altman-sarjasta.

Ranskalaiset elokuvat tulivat toki hyvinä kakkosina lukumäärässä. Tankkasin touko- ja lokakuussa radikaalirariteetteja (Durasia, kapinadokumentaareja, Zanzibar-ryhmän teoksia) Ranskan kansalliskirjaston kätevillä katselupisteillä, proosallisesti tietokoneen näytöltä ja luurit päässä. Mutta Pariisin-reissuillakin katson nykyään oikeastaan enemmän muunmaalaisia klassikoita kuin ranskalaisia. 2015 kävin katsomassa vasemman ja välillä oikeankin rannan teattereissa Oshimaa, Widerbergiä, Anders(s)onia (Lindsay & Roy), Paradzhanovia, Fassbinderiä, Rohrwacheria, Widerbergiä, Coenin veljeksiä, Kaurismäkeä, de Sicaa ja Scorsesea. Mukaan mahtuivat kyllä myös Renoir, Malle ja Pialat.

Jaetulle kolmossijalle tilastoissa nousevat kovat kotimaiset sekä brittielokuva (siihen taas vaikutti sekä oleilu Lontoossa että Mike Leigh’n Sodis-vierailu). Kotimaisten elokuvien osalta lupaan yrittää petrata alkavana vuonna.

Eurooppalainen elokuva yhtä kaikki pesi amerikkalaisen (66% – 27 %), Aasian ja Lähi-Idän edustus jäi taas harmillisen pieneksi. Dokumenttielokuvien edustus oli 17% – mutta olisi varmaan suurempi, jos olisin tilastoinut alle tunnin pituiset elokuvat mukaan.

Valkokankaalta näin 69% elokuvista. Muut katsoin televisiosta (vanhempieni luona), dvd:ltä läppäriltä, mainitusta BnF:n katselupisteestä, muutaman lentokoneessa. Netflixistä varmaan vain yhden elokuvan. Katselumieltymykseni ovat siis vanhanaikaiset. Kotona keskittymiseni herpaantuu helposti – elokuvateattereissa ja festivaaleilla vaarana on tosin cinénarkolepsia.

Yritin myös laskea erikseen arkisto- ja festivaalinäytökset, mutta se ei lopulta tuntunut mielekkäältä. Pariisissa vanhempia elokuvia voi nähdä pienissä teattereissa mutta miksei valikoiduissa multiplexeissäkin luontevasti muun ohjelmiston seassa, vaikka sielläkin on erikseen komea ranskalaisen cinémateekin pytinki. AFI:n teatterissa taas näin ensi-iltaelokuvia siinä missä Capraa ja muita klassikoita.

Pariisissa ja San Franciscossa törmää usein artsuteattereissa myös ”minifestivaaleihin”, jossain tietyssä elokuvateatterissa jonkun rajatun teeman tai yhden ohjaajan ympärille rakennettuihin esityssarjoihin. Tämän soisi rantautuvan Suomeenkin. Hyvää suuntaa näyttää Artova Kinon toiminta, vaikka esityspaikka on koruton ammattikorkea-auditorio sekä viime kevään hekkumalliselta vaikuttanut (en valitettavasti päässyt itse paikalle) ”suurenmoinen elokuvaorgia” Viva Erotica Teatteri WHS Unionissa. Myös eri maiden kulttuuri-instituuttien elokuvaesitysohjelmistoa pitäisi osata tarkkailla. Tampereella taas Niagarassa järjestetään KAVI:n aluesarjan lisäksi jos jonkinlaisia erikoisviikkoja.

Lisää vaihtoehtoja – lisää cinéfiliaa!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s