Akateemisesta ilmaistyöstä (tai: Minä kaipaan Espalle takaisin)

Ainahan se nolottaa. Olen monet kerrat kutsunut rautaisia asiantuntijoita joko esitelmöimään tilaisuuteen tai laatimaan lehteen kirjoituksen, jonka jatkotyöstämiseen ja -toimittamiseen menee vielä koko joukko lisää arvokasta työaikaa (eikä julkaisua siltikään voi sataprosenttisesti taata). Usein syyllistyn jo valmiiksi siitä, ettei puhuja- tai kirjoituspalkkiota ole varaa maksaa.* Selkärankaisimmat kysyvät tätä jo heti kättelyssä ja sitten suorasanaisesti kieltäytyvät.

Toisaalta samalla tavalla olen itse toistuvasti tarjonnut asiantuntemustani joko kotimaisen tai kansainvälisen tiedeyhteisön ja yhteiskunnan käyttöön esitelmöimällä konferensseissa ja laatimalla esseitä, kirja-arvioita ja artikkeleita julkaisuihin, joissa ainoa konkreettinen palkka on taas yksi nimike lisää julkaisuluetteloon, joka taas ehkä auttaa jotain imaginääristä etenemistä imaginäärisellä uralla enemmän ja enemmän post-apokalyptiseksi muuttuvassa suomalaisessa akateemisessa maisemassa.

Otso Kantokorpi nosti ilmaistyökissan pöydälle julkaisemalla avoimen kirjeen Helsingin yliopiston tutkijakollegiumille. Kirjoitus on hieno ja jokaisen taistelevan humanistin pitäisi seistä sen takana – harva niin käytännössä tekee, mikä nolottaa taas lisää.

Ajattelen kyllä myötätunnolla myös kollegium-tutkijaa, joka kenties jo valmiiksi vaivautuneena irvistellen on Kantokorpea pyytänyt puhumaan eikä varmasti ole henkilökohtaisesti syypää siihen ettei tarjolla ole kuin lämmintä kättä. Vaikka oma alma materini on Tampereen yliopisto, jelpin ennen joulua hyvää hyvyyttäni juhlavuottaan viettäneessä keisarillisessa huippuyliopistossamme pidetyssä kansainvälisessä symposiumissa leipomalla kakkua ja järjestämällä sissikahvituksen. Resursseja minkäänlaiseen säälliseen konferenssikahvitukseen ei tilaisuutta järjestäville tahoille ollut irronnut. Fiilis oli kuin musiikkiluokkien tukiyhdistyksen joulumyyjäismammalla, vaikka suhtauduimme niukkuudessa taiteiluun huumorilla. Sisimmässämme meitä kaikkia todennäköisesti hävetti tämä epämääräinen alennustila, jossa tieteellistä profiilia ja #pöhinäkeskus activityä yritetään ylläpitää vain tekopirteän ja katteettoman tsemppauksen turvin.

Siksi on oikein, että Kantokorven kirje on avoin. Raivo ja viha epäoikeudenmukaisuudesta ja arvostuksen puutteesta on suunnattava työntekijöidensä toimintaedellytyksiä ankeuttavalle yliopistojohdolle sekä hallitukselle, joka ennennäkemättömän ylimielisesti sylkee päin tieteentekijöiden näköä hävittämällä kevyesti naureskellen tuhansia työpaikkoja korkeakouluista ja polkee maamme henkisen kasvun edellytykset syvälle saveen.

Lukemisen arvoisen jatkopuheenvuoron Kantokorven avautumiseen kirjoitti Miia Halme-Tuomisaari: ”Väitän, että maksamattomuuden kulttuuria ruokkii jo nykyään tutkimuksen heikko yhteiskunnallinen arvostus. Tästä puhuu kiistatta se ironinen fakta, että oikeastaan vain niiden sisällöntuottajien työstä maksetaan, jotka eivät määritelmällisesti tuota mitään sisältöä itse. Viittaan tällä mainostoimistojen copywritereihin sekä viestintätoimistojen ammattilaisiin.”

Tällä hetkellä kierre näyttää synkältä. Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Eeva Rantala vetoaa siihen, että työelämän olisi korkea aika alkaa arvostaa tohtoreiden osaamista. Samalla ilmaistyön teettäminen näkyvyys- tai työkokemuspalkalla on kaikkia koulutustasoja ja yhteiskuntaluokkia koskettava, yleistyvä likatahra, josta muun muassa Saku Timonen on toistuvasti kirjoittanut.

Olisi hienoa, jos voisin välttää tämän postauksen valahtamisen kohti maksimaalista ankeilua. Toisaalta ei minulla ole tässä esittää mitään yksittäistä patenttiratkaisua tilanteen korjaamiseksi, jos yleinen mieliala on koulutus- ja sivistysvastainen. Olen itsekin tällä hetkellä päätoimisesti työtön tuleva tohtori, joka aktiivisesti yrittää olla vaipumatta epätoivoon, vaikka uutiset harvoin kohentavat mielialaa. Ehkä ensimmäinen askel eteenpäin onkin, että tieteentekijät, taiteilijat ja asiantuntijat alkavat itse arvostaa omaa työtään. On joutavanpäiväistä huhkintaa yrittää viritellä koulutusvientiä tai kiillottaa maabrändiä, jos varsinainen substanssi on nitistetty kuiviin.

Ei kai tähän muuta loppulaulua voi iskeä kuin Sinikka Sokan ”Minä kaipaan Espalle takaisin”.

Edit:

*Kirjoituspalkkioista on huomautettava vielä se, että pienten mielipide- ja kulttuurilehtien talous ja ansaintalogiikka on yleisesti ottaen aikamoista kengännauhabudjetointia ja jännitysnäytelmää. Tilannetta ei helpota se, että lehtien saatavuus on heikentynyt muun muassa Akateemisen kirjakaupan puljailtua lehtivalikoimansa uuteen uskoon ja ”korjattua” tilanne vain näennäisesti. No, tästä aukeaisi toinen sivupolku syvemmälle printtimedian murrokseen, mutta pienlehtien toimituksissa uurastetaan usein tunteja laskematta melko lailla talkoohengellä, kun halutaan ylläpitää korkeaa sisällöllistä laatua. Kulttuurilehtien fyysinen hipelöinti aiheuttaa mielihyvää! Mielipide- ja kulttuurilehtiä voit tutkailla ja tilata kotiovellesi laatupainatteita lääpittäväksi ja luettavaksi helposti vaikka kulttikiskan kautta. Tämä oli [ei maksettu] mainos.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s