Fassbinder ja RAF

Blogini lyhyen historian silmäillyin postaus on eilinen neggistelyni. Vaikka asia on tärkeä, suksee mietityttää, sillä perustin blogin alun perin fiilistelyä, en ränttäystä varten (kriittisyyttä ja kritiikkiä tietenkään poissulkematta!). Niinpä jaan vastapainoksi täälläkin puolella kirjoituksen (kuvineen päivineen – kuvatoimituksesta on kiittäminen kyllä festivaalia), jonka laadin alun perin DocPoint-festivaalin blogia varten. A German Youth -elokuvan ensi viikon lauantain näytös näyttää olevan loppuunmyyty, mutta torstain näytökseen on kai vielä lippuja. Etsiytykää sen äärelle. Ja Fassbinderinkin.

Ja eilisen postauksen perään on kai pakko huomauttaa, että elokuvafestivaalien eri julkaisualustoille tuotan ilomielin sisältöä talkoohengessä vapaalippupalkalla [silmää iskevä emoji tähän]

Alaston Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) koskettelee itseään ja itkee puhelimeen ”heidän” kuolleen. ”He” olivat Stammheimin vankilassa oikeudenkäyntiä odottaneet Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristit Andreas Baader (1943–1977),Gudrun Ensslin (1940–1977) ja Jan-Carl Raspe (1944–1977), jotka löydettiin hengettöminä vankiselleistään sen jälkeen, kun RAF:in yritys vapauttaa heidät kaappaamalla Lufthansan lentokone epäonnistui.

Sama vereslihaisa kohtaus toistuu sekä Annekatrin Hendelin henkilökuvassa Fassbinder (2015) että Jean-Gabriel Périot’n arkistoja elävöittävässä kompilaatioelokuvassa German Youth (2015). Palanen on peräisin Länsi-Saksan kriisialtista ja terrorin värittämää henkistä tolaa ruotivasta kollektiivielokuvasta Germany in Autumn (Deutschland im Herbst, 1978). Fassbinder teki poliittista taidetta omaleimaisella, tinkimättömällä tavallaan eikä ollut suoraan kytköksissä kritisoimiinsa terroristeihin. Silti hänen uransa ja elämänsä risteää vähintäänkin temaattisesti aikansa radikalismin kanssa ja muodostaa sille kulmikkaan kommenttiraidan.

A_GERMAN_YOUTH_02 (1)FASSBINDER_07_©Rainer_Werner

Eurooppa on ollut terrorismin suhteen omavarainen kauan ennen ääri-islamistien viimeaikaisia iskuja, juontuuhan koko käsite Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen verisiin jälkimaininkeihin. Kiinnostavasti juuri sotienvälisenä aikana fasismiin luisuneiden maiden, Saksan ja Italian, sodanjälkeinen äärivasemmisto järjestäytyi punaisiksi armeijakunnaksi ja prikaateiksi. Nuoriso oli pettynyt vanhempiensa sukupolven vaikenemiseen ja vastuun välttelyyn. Ranskassa tyydyttiin valtaamaan yliopistoja ja tehtaita – sekä teoretisoimaan taiteen luonnetta taisteluvälineenä maolaisen itsepohdiskelun innoittamina.

Périot’n elokuva tuo esiin ranskalaisen poliittisen elokuvan – etunenässä Jean-Luc Godardin (s. 1930) – vaikutuksen Länsi-Saksan kehitykseen. Opiskelija-aktivismin kuohunta oli maailmanlaajuista Suomesta Meksikoon ja Berkeleystä Pariisiin, mutta monet Punaisen Armeijakunnan keskushenkilöistä, kuten Ensslin, Holger Meins (1941–1974) ja Ulrike Meinhof (1934–1976) taistelivat myös elokuvan ja journalismin saralla. Meinsin opinahjo, 1966 Berliiniin perustettu Saksan elokuva- ja televisioakatemia, oli parhaimmillaan kuohuva kumoushautomo.

A_GERMAN_YOUTH_01 (1)

Dokumentaristi Dziga Vertov (1896–1956) oli kaikkien idoli: ympäröivää maailmaa oli mahdollista muuttaa elokuvan keinoin. German Youth -teokseen lainatussa kohtauksessa Godardin elokuvasta Vladimir et Rosa (1971) Juliet Berto (1947–1990) opastaa, etteivät sanat ja toiminta riitä, jos länsimainen porvarillinen nuoriso ei vihkiydy vallankumoukselliseksi. Imperialismin voimia vastaan oli hyökättävä tosissaan. Länsisaksalaiset nappasivat viestikapulan. Kameran jälkeen tartuttiin aseeseen, tavarataloja poltettiin Frankfurtissa.

A_GERMAN_YOUTH_artikkelikuva_nettiin

Périot’n elokuva hahmottaa pienessä tilassa tehokkaasti kehityskulun 1960-luvun luovan luokan mediaseksikkäistä poseeraajista 1970-luvun nuutuneiksi etsityiksi rikollisiksi. Kiihkeä ja räjähtävä elämänkaari rakennetaan myös Hendelin Fassbinder-potretissa. Läheiset työtoverit Irm Hermannista (s. 1942) Hanna Schygullaan (s. 1943) eivät säästele sanojaan muistellessaan ehdottoman taiteellisen johtajansa vaikeutta ja vaativuutta mutta myös pakkomielteistä tuotteliaisuutta. Vaikka Fassbinder kokosi ympärilleen vakio-ensemblen, aikakautensa anonyymiyttä korostavaan kollektiivitaiteeseen hän ei ryhtynyt. ”Ohjaajuus on kuin Jumalan leikkimistä”, pohti monia riitaisia kuvauksia läpivienyt viiksiniekka.

FASSBINDER_08_©Rainer_Werner

Tekijä ei kuollut radikaaliin taideteoriaan vaan ylenpalttiseen rock’n’roll -elämään yhdistettynä kuluttaviin työtapoihin. Schygulla arvelee ”petomaisen” luovan neron joutuneen lopulta oman keisarimyyttinsä uhriksi. Arkielämän äärimmäisyyksiä, rakoilua ja hajoilua kuvannut ohjaaja ei ehtinyt nähdä Saksojen yhdistymistä. Kenties autopommien ja palavien tavaratalojen aikakausi oli sittenkin hänen ”anti-olemista” etsivän elokuvataiteensa luontevin elinympäristö.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s