En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa, koska olen yrittänyt kiriä rästihommia kiinni ja tuottaa tekstejä toisaalle, moniaalle. Mutta Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogin tämäniltapäiväinen postaus viritti halun kirjallisuudellisuuskommentointiin. Hubara siis kritisoi Laura Lindstedtin Finlandia-palkittua Oneironia kulttuurisesta omimisesta: Lindstedtillä ei olisi valkoisena suomalaisena naisena ollut oikeutta kirjoittaa (esimerkiksi) New Yorkin juutalaisen naisen anorektisesta elämästä ja taiteesta.
Koen pientä epämukavuutta tämän vastineen kirjoittamisesta, koska alkuperäinen teksti positioi itsensä kritiikin yläpuolelle, ainakin jos kritisoija on vääränlainen. Olen itse enemmistöä, valkoinen suomalainen cis-nainen. Kirjallisuudentutkijan koulutukseni ja ammattini myötä piilottelen instituution pölyisen selän takana. Olen siis ideologiakriittisellä logiikalla jo valmiiksi osa hegemoniaa (jos kohta naiseudesta varmaan saan pientä hyvitystä). Lindstedt myös kuuluu tuttaviini, joten voin siinäkin mielessä olla jäävi. Tämä ei tosin estänyt minua kirjoittamasta juuri Oneironista (samalla kiittävän että kriittisen) arvion seuraavaan, maaliskuussa ilmestyvään niin & näiniin – pyrin parhaani mukaan välttämään kaveriarvion ummehtuneisuuden ja taskulämpimyyden, mutta jätän oman suoriutumiseni siinä muiden arvioitavaksi. Keskityin enemmän rakenteeseen, joten on tervettäkin puida ideologiaa.
Kenttä on valmiiksi miinoitettu, asiaan siis.
Hubaran blogin koko funktio on purkaa ja kritisoida valkoisen Suomen valtamedian, kulttuurin ja arkitodellisuuden valtarakenteita, ja siinä hän tekeekin ansiokasta ja tärkeää työtä. Tässä kirjallisuuskritiikissä vain lähtevät analyysi ja argumentointi keulimaan. Paikoin käy kuin Tampereen yliopiston alakuppilan marxilaisissa opintopiireissä 70-luvulla: dogmaattinen viitekehys jyrää tarkastelun kohteen. Myös dogmaattisuutta pakenee romaanin Shlomith jättäessään kibbutz-yhteisönsä.
Kulttuurinen omiminen on ehdottoman tärkeä aihe, mutta onko siihenkään ratkaisu vetää ”rajat kiinni”? Itse pidin tervehdyttävänä signaalina sitä, että suomalaisessa kaunokirjallisuudessa voidaan kirjoittaa jostain muustakin kuin iänikuisesta sota-ajan traumasta. Että edes yritetään mieltää ihmisiä syrjäisen ja lopulta aika merkityksettömän maailmankolkkamme ulkopuolelta. Siksi vaatimus siitä, että suomalaisen valkoisen naisen pitäisi kirjoittaa vain suomalaisista valkosista naisista, on aika rajoittava.
Toisen kirjoittaminen on lähtökohtaisesti toisen omimista. Samaan syyllistyy Durasin Varakonsulissa (1966) maailmantuskaa Kalkutassa poteva brittivirkamies Peter Morgan, joka yrittää kirjoittamalla ottaa haltuun kambodzalaisen kerjäläisnaisen hulluuden. Samaan syyllistyy Duras itse, joka kyllä vietti lapsuutensa (kolonialistina mutta köyhänä) Ranskan Indokiinassa muttei koskaan käynyt vaikkapa tarkoituksellisen viitteellisesti kuvaamassaan Intiassa. En silti millään haluaisi, että kirjallisuus pelkistyisi vain matkaksi oman huoneemme ummehtuneisuuteen. Haluan lukea muutakin kuin knausgårdilaisia minämonumentteja.
Yritin myös miettiä, olisinko kohauttanut kulmakarvojani ja ollut tarkkaavais-kriittisempi, jos joku romaanin naisista olisi ollut saamelainen. En osaa sanoa. Riippuu kuvaustavasta. For the record, en itse tietenkään ole saamelainen (vaikka minulla saamelainen verisukulainen sattuukin olemaan), mutta heidän kulttuurinsa omimiselle on silmä herkistynyt varmasti enemmän, myönnetään. Tässä kohtaa kiitos Suohpanterror-ryhmälle, jonka töitä on saanut tutkailla täällä Etelän maalikylissäkin.
Shlomithin projektia käsitellään mielestäni monisyisemminkin kuin (Hubaran sanoin) ”yksinkertaistettuna jännittävänä tarinana”. Shlomith on ennen kaikkea newyorkilainen kuuluisa performanssitaiteilija, jollaisena hänen elämänsä ja kuolemansa noteeraataan kyllä näyttävästi (paikoin ehkä parodisestikin, mutta parodia ei kohdistu niinkään juutalaisuuteen tai anoreksiaan vaan performanssitaiteen kliseisiin – tässä on varmaankin ollut esikuvina Marina Abramovicin, Mara Mattuschkan ja VALIE EXPORTin kaltaisia taiteilijoita). Olen myös yllättynyt, ettei Hubara laske brasilialaista Rosa Imaculadaa rodullistettujen joukkoon. Hänet kuvataan usein jopa puoliprimitiivisenä kiihkoilijana. Tai kiinnitä huomiota siihen, että senegalilainen Maimuna saa aika vähän tilaa ja jää siinä mielessä ehkä ohuimmaksi hahmoksi. Tai kritisoi sitä, että kaikki naiset kenties hollantilaista mykkää Wlbgisiä lukuun ottamatta ovat heteroita – vaikka teos alkaakin raflaavasti naisten välisellä oraaliseksillä.
Kirjallisuuskeskustelulle tekee ehdottoman hyvää käsitellä kriittisesti suosikeiksi ja palkinnoille nousseita ja nostettuja teoksia ja kertoa, jos muiden hehkuttama romaani ei aivan kolahda. Ja on hyvin tervetullutta, että kritiikin kärki etsitään jostain muusta kuin siitä, onko kirjailijalla esittää vaihtoehtobudjettia. Mutta ideologiakriittiseenkin tarkasteluun ja tuikeiluun toivoisi tulkinnallista herkkyyttä. Täsmällistä pinsettiotetta nyrkkeilyhanskojen sijaan. Esimerkiksi johtopäätös, että naiset puhuisivat keskenään suomea siksi, että romaani on kirjoitettu enimmäkseen suomeksi, on kerrassaan kummallinen.
En yritä sanoa, että Oneiron tai mikään muukaan teos olisi kritiikin yläpuolella, mutta teoreettinen dogmaattisuus voi ajaa haukkumaan väärää puuta. Uskallan väittää, että Oneironia vahingollisempia ja vaarallisempia tekstejä on Suomessa julkaistu viime vuonna aika paljon ja aivan toisaalla.
EDIT: Lue toki myös jatkopostaukseni Gaters gonna gate.
flanööri 
Jaa-a. Koko Hubara kysyy, missä menevät kirjallisen vapauden rajat. Näiden kahden blogitekstin välillähän ne tulevat piirretyksi. Vapaus on sitä, että voi seurata tarinaa sinne mikä tuntuu oikealta maailman ja henkilöhahmojen kannalta. Vapaus päättyy siihen, että ei voi estää muita kulkemasta omaan suuntaansa.
TykkääTykkää
Hyvin sanottu! Hubara täsmensi bloginsa fb-sivuilla, ettei suinkaan ole _kieltämässä_ tietyistä aiheista kirjoittamista, pitäisi vain kyseenalaistaa, minkälainen katse ja valtarakennelma tekstiin aiheiden ja kirjoittajansa mukana rakentuu. Itse tartuin alkuperäisen postauksen provosoivaan kysymykseen siitä, miksei Lindstedt voinut vain pysyä suomalaisen luterilaisen valkoisen naisen kokemuksissa.
Tarkoitus ei myöskään ollut mitätöidä tai vähätellä Hubaran kokemusta omasta loukkaantumisestaan. Mutta etiikan ja estetiikan rajankäynti on ajoittain haastavaa. Olisiko eettisintä mahdollista proosaa joku Beckett, jonka teoksista on minimalistisimmillaan pyyhitty pois melkein kaikki mahdolliset referenssit?
Toivon vilpittömästi, että suomalainen kirjallisuus moniäänistyy (RIKASTUU, heh heh) jos ei jo tämän niin viimeistään seuraavan sukupolven aikana. Elokuvapuolella on jo hienoja tekijöitä paljon. Kirjallisuuteen tarvitaan lisää!
TykkääLiked by 1 henkilö
No viimeistään. Meillä on jo nyt hyviä tekijöitä, muita kuin valkoisia kantasuomalaisia, tosin kaikki eivät kirjoita suomeksi. Alkuperäisessä blogipostauksessa Koko Hubaran lukukokemus oli kuvattu henkilökohtaisesti ja koskettavasti, mutta kun teoria vedetään mukaan, asetelma pelkistyy mustavalkoiseksi. Itse kaipaan kirjallisuuteen enemmän tekemistä ja kokemista, vähemmän teoriaa. Mutta en olekaan lukenut kirjallisuudentutkimusta.
TykkääTykkää
Ei suomeksi kirjoittaminen olekaan kriteeri, onhan myös Suomessa kirjoitettu ruotsinkielinen kirjallisuus suomalaista.
Teorian ja tutkimuksen hyvä puoli on se, että se auttaa havaitsemaan rakenteita ja erittelemään syitä henkilökohtaisen kokemuksen taustalla. Siitä seuraa omanlaistaan löytämisen riemua. Hankaluus syntyy, jos teoria alkaa vetää tulkintaa niin paljon, ettei enää nähdä muuta kuin mitä halutaan nähdä. Enkä tässä nyt viittaa (vain) Hubaran blogiin vaan yleisempään ideologiakriittisten lukutapojen ongelmaan – olivat ne sitten feministisiä, queer-suuntautuneita, ekokriittisiä tai postkolonialistisia. Italo Calvinon metaromaanissa Jos talviyönä matkamies tällaista lukutapaa edustaa terävästi kuvattu Lotaria, fiilispohjaisemman Lukijattaren valveutunut sisar.
TykkääTykkää
Hyvä vastine, kiitos tästä! Luettuani ensin Oneironin ja Hubaran arvion, koin että kirjaa oli luettu yksioikoisesti vain ja ainoastaan toiseuden näkökulmasta, vaikka kirjassa oli kysymys paljon muustakin kuin vain siitä, että yksi hahmoista sattui olemaan taustaltaan juutalainen. En itse oikein pidä tämmöisestä lähestymistavasta, että vähemmistöryhmien täytyy aina olla ns. ”oikein” ja 100% realistisesti kuvattuja jotta heitä voidaan esittää fiktiivisissä tarinoissa. Tai oletuksesta, että ihmiset eivät pystyisi samaistumaan oman viiteryhmänsä ulkopuolisiin ihmisiin ja kuvaamaan heitä ”oikein”. Sekin tuntuu jotenkin alentuvalta eikä hyvältä tavalta tuoda esiin erilaisia näkökulmia kirjallisuudessa.
Itseänikin ihmetytti, että missä kohtaa kirjassa sanottiin, että hahmot puhuvat suomea keskenään? Ja jos oltaisiin puhuttu, niin entä sitten? Kyseessähän on fantasia-elementtejä sisältävä fiktiivinen teos, jossa suomi voisi ihan hyvin toimia hahmojen yleiskielenä, koska eri maista tulleille hahmoille piti antaa tapa ymmärtää toistensa puhetta (monissa jenkkileffoissakin kaikki ulkomaalaiset puhuvat aina sujuvaa amerikanenglantia hassulla korostuksella eikä tästä ikinä nouse mitään hälyä tai kritiikkiä).
Kaikkien lukukokemukset ovat aina subjektiivisia, eivätkä ehdottomia totuuksia kirjasta. Kaikkia kirjoja voi lukea ja tulkita eri tavoilla. Joku muu juutalaisen taustan omaava olisi varmasti pitänyt tarinan Shlomithia positiivisena ja moniulottoisena hahmona.
TykkääTykkää
Puit ajatukseni sanoiksi, kiitos!
TykkääLiked by 1 henkilö