Oli kerran blogipaussi, blogipaussista writer’s block

Heh, täälläpä on ollut helmikuun jälkeen hiljaista. Syitä on kaksi: 1) ajanpuute 2) kirjoituskynnys.

1) Kevääni kiihtyi pian edellisten merkintöjen jälkeen hektiseksi, pahimmillaan aika uuvuttavaksikin. Sain töitä (mikä on iloista, niistä ehkä joskus lisää) mutta olin myös jo aiemmin sopinut opettavani johdatuksen länsimaisen kirjallisuuden historiaan Tampereen avoimessa yliopistossa. Opetus vei minut tällä kertaa enemmän epämukavuusalueelle kuin koskaan, sekin olisi ehkä oman merkinnän arvoinen pohdinto. Nyt kurssi on onneksi ohi enkä ole buukannut enempää opetusta toistaiseksi. On vain työt, n&n ja jossain kohtaa toivottavasti väitöskirjan kahden puuttuvan luvun loihtiminen pitkän paussin jälkeen. Ja tietysti muu elämä.

2015-12-27 18.19.18
Blogini on ollut hyljättynä kuin Gorba-nalle sohvan nurkassa

2) Ehkä ajanpuutetta olennaisempi syy oli kuitenkin kirjoituskynnys, joka nousi #oneirongaten jälkeen jotenkin kohtuuttomaksi. Menin itseeni ja olen jäänyt pohtimaan koko keskustelua juurta jaksain. Ymmärrän nyt, että oma tulokulmani on täysin toinen kuin Hubaran. Etuoikeutettu, naljailisi tiedostavaisto, joo joo, mutta on siinä muutakin. Olin juuri sellainen klassinen narratologipölvästi, joka tulee viisastelemaan kerronnan tasoista, kun pitäisi puhua representaatioiden politiikasta. Party like it’s 1970. Kävin kesällä (jälleen) keskimäärin kovin valkoisessa Narrative-konferenssissa Amsterdamissa. Tällä kertaa siellä oli yllättävän paljon myös ajankohtaisia ja poliittisia esitelmiä vaikkapa pakolaisnaisten kerronnallistamisesta. Joka tapauksessa valaistuin siitä, että tekstilähtöinen kertomuksentutkimus todella on vain yksi tapa käsitellä kirjallisuutta (Tampereen mankelin läpikäyneenä tämä on ällistyttävän helppo vilpittömästi vain unohtaa). Olen itsekin peräänkuuluttanut kontekstin herkempää huomioimista, nyt missasin sen itse aika lailla täysin. Se, mikä voi tuntua tekstianalyyttisesti äkkiväärältä, voi olla relevantti havainto aivan muussa yhteydessä.

Helmikuisia tekstejäni myös jaettiin itseäni häkellyttäviä määriä (mutta internetin mittakaavassa ei nyt niin paljoa), mikä alkoi ujostuttaa. Minun on aina ollut helpointa kirjoittaa niin, että kuvittelen, ettei kukaan lue juttujani. Sitten alkoi väsyttää isosti: tarvitaanko tähän maailmaan tosiaan sanaakaan enempää etuoikeutetun elitististä pöpinääni. Tunnetila oli pikemminkin white melancholy tai pessimism kuin white fragility. Blogin mielekkyyden tosin kyseenalaistin samaan tapaan jo viime syksynä, kun alkoi tuntua kiusallisen eskapistiselta horista elokuvista tai taidenäyttelyistä samaan aikaan kun maailmalla palaa ja ihmisiä huuhtoutuu Välimeren rannoille.

Ajankohtaisesta keskustelusta hyvä välitilinpäätös – ei siis summaus, vaan vasta avaus – on Sonya Lindforsin UrbanApalle toimittama Toiseus 101. Suosittelin sitä myös opiskelijoilleni, kun tuntui irvokkaalta kaiken jälkeen pönöttää luentosalissa pönkittämässä valkoista kaanonia.

Vaan ehkä rohkaistun taas kirjoittamaan – blogini olkoon edelleen ajoittaisten impressioiden purkamiseen tarkoitettu vaniteettitila, vähän rempallaan ja ajasta irrallaan. Se tuntuu välillä kiusalliselta, sillä näennäisen epäpoliittiset aihevalinnat ovat aina väistämättä poliittisia siinä, mitä ne sulkevat ulkopuolelleen. Stuff white people like.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s