Olen nyt vuoden asunut tilavammin kuin koskaan aikuisiällä. Niinpä viimein tänä kesänä otin luokseni vanhan rakkaan pianoni, joka oli jäänyt lapsuudenkotiini. Tämä on iloista, sillä musisointi lievittää stressiä tehokkaammin kuin juuri mikään muu. Soitan toki vaimennuspedaali pohjassa, mutta kylläkin laulan samalla. Anteeksi naapurit! Olen ottanut nuorempana laulutunteja, mutta pianistina olen itseoppinut – voin kertoa siitä joskus lisää, jos innostun muistelemaan musiikkiluokkanuoruuttani. Valitettavasti en osaa säestää klassisia liedejä (en ehdi vauhdissa kiinnittää tarpeeksi huomiota vasempaan käteeni ja f-avaimen tulkintaan, periaatteen tiedän kyllä), mutta sointuihin perustuva vapaa säestys toimii. Niinpä olen Suuri toivelaulukirja -pianisti. Minulla on ne kaikki! Paitsi ei useimpia niistä ei-numeroiduista, mielestäni apokryfisistä osista.

Olen soittanut ja laulanut toivelaulukirjat niin moneen kertaan läpi näiden vuosien aikana, että niitä paahtaessa on jäänyt aikaa syventyä sanoihinkin. Jotkut laulut ovat erityisen häiritseviä. Ajattelin, että niissä voisi olla ainesta tee-se-itse-kulttuurintutkimuksellisiin minianalyyseihin, ehkä samaan dekonstruktiiviseen tapaan, jolla Mikko Lehtonen kyseenalaistaa Merkitysten maailmassa (1996), onko ”Ikkunaprinssi”-iskelmän puhujan mielestä nyt hyvä vai huono asia, jos prinssillä on pienet viikset.

Ja olen ymmärtänyt, että pop-sanoitusten eetoksen puntarointi on just nyt kuuminta hottia, joten miksen mäkin vois testaa – ees tän yhen kerran vaan.

Tänään lopetin eilen aloittamani Suuren toivelaulukirja 16:n. Siinä on julkaistu Virve ”Vicky” Rostin Suomessa tunnetuksi tekemä, mukaansatempaava haikailu ”Näinkö aina meille täällä käy”. Mezzosopraanona sitä on miellyttävää ja palkitsevaa laulaa, ja sormeni pitävät mellevistä maj-soinnuista. Mutta laulun tarina ja sanoma on jotenkin… snadisti suspekti?

Tässä on alkuperäinen, Barbi Bentonin, versio, tässä taas ”Vickyn” lekendraarinen vetäisy. Alkukielisen tekstin kaihon kohde on mies-oletettu (he), ja 1970-luvun levytysten julkaisukontekstissa voimme käsitellä laulu(je)n puhujaa naisoletettuna ts. mikään niissä itsessään ei anna eväitä queer-sensitiivisempään tulkintaan. Pertti ”Pertsa” Reposen suomenkielinen teksti on tietenkin pronomineiltaan neutraali, kuten kielemme hienouksiin kuuluu.

Oli miten oli, laulun puhuja muistelee ”häntä”, joka oli ”lämmin niin kuin takka talvi-illoin” (englanniksi ”very special warm and gentle person”). Puhujalla on ollut rankkaa, mutta luottohlö on uskollisesti auttanut. Se on hienoa, mutta mukaan hiipii painokasta syyllisyyttä: ”Hän saapui aina kun jäin alle huolten vuoren. / Avun sain, mut tuskin kiitin milloinkaan.”

Syyllisyys ja katumus kulminoituvat kolmessa säkeistössä toistuvaan kohtaan, jossa toivottu toiminta vaihtelee, mutta puhujan arvioima investointi säilyy samana: ”Miksi lähemmäksi tahtonut en silloin…”, ”Miksen antanut mä sulaa ulkokuoren…”, ”Pientä hellyyttä en antautunut suomaan…” — ”…kun tuokion se maksanut ois vaan”.

Apua! Tämähän kuulostaa laasaslaisen aivopesun läpikäyneen sosiopaatin fantasialta, jossa pakkomielteen kohde myöhemmin katuu, kun ei antanut palkintoseksiä sitkeän (vaan ei pyytettömän) ”mukavuuden” ansiosta. Varsinkin alkukielisen tekstin kliimaksi ennen viimeistä kertosäettä on kuin suoraan projisoitu jostain Redditin pimeimmistä syövereistä: ”I took all he had to give and gave him nothin’ / and all it would have taken was some time”.

Freaks me out. Tässä on jotain sellaista ”sulje silmäsi ja ajattele isänmaata” -alistumista, että Sanninkin lyriikat alkavat kuulostaa super-emansipoituneelta. Eeh.

Sivumennen sanoen Suurten toivelaulukirjojen suola ovat pienet esittelytekstit joka nimikkeen alla. ”Näinkö aina meille täällä käy” -kappaleen esittely on kolme tiivistä virkettä pitkä, mutta minkä sarkasmilatauksen Ilpo Hakasalo onkaan niihin virittänyt:

”Alkuperäisen levytyksen teki Yhdysvalloissa muistakin kuin laulullisesta ansioistaan tunnettu Barbie Benton. Levytys ilmestyi Playboyn kustantamana. Virve Rostin esitystä (1979) voi pitää tulkinnallisesti paljon ansiokkaampana.”

Burn!!

Mistä puheenollen:

Ei kannata tulla toisiin aatoksiin, jos ainoa hellyyttä suomaan antautumista puoltava argumentti todella on ”kun tuokion se maksanut ois vaan”. Ei maksa vaivaa potea syyllisyyttä, jos lämmin takka ei ole se juttu. Kuten suuri ajattelija Paperi T sanoo: ”Ei märillä stideillä sytytetä paloo”.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s