Niinku nuori Kristiina Halkola tiedäks mitä tarkotan

En ole ehtinyt työ- ja n&n-kiireiltä taaskaan juuri päivittää blogia, mutta joskus pöytälaatikossa muhii jotain niin kauan, että se nouseekin ajankohtaiseksi. Minun piti jo maaliskuussa kirjoittaa Lapualaismorsiamesta Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperan 50-vuotismuisteloiden johdosta, mutta se… jäi. Nyt Lapualaismorsian lähetettiin YLE Teemalta, ja se on katsottavissa Areenassa kuukauden ajan. Suosittelen:

lapualaismorsian

Olen sen verran diginatiiveja edeltävää ikäryhmää, että cinéfiliani on vielä rakentunut analogisesti ja sattumanvaraisesti pienistä paloista. Ennen kuin oli Elävä Arkisto tai YouTube tai ennen kuin olin kuullutkaan mistään Orionista, oli Kotkan kaupunginkirjasto ja siellä suppeahko VHS-hylly. Usein tyydytin elokuvannälkääni lukemalla Suomen kansallisfilmografiaa ja Peter von Baghin kirjoja. Tähän yhdistyy myös anakronistinen aktivismini – 1960- ja 1970-luvusta obsessoituneelle teinille ei ollut niin paljoa aikalaistallenteita nähtävillä.

Niinpä Mikko Niskasen Lapualaismorsian (1967) on yksi niistä elokuvista, joista olen lukenut jopa 15 vuotta aiemmin kuin vihdoin olen saanut sen kokonaisuudessaan ja keskittyneesti nähtäväkseni, mikä siis tapahtui tänä kevättalvena Orionissa. Bongasin yleisön joukosta myös autenttisia lapualaismorsiamia, nyt jo mummoiässä toki.

Ei Lapualaismorsian nyt varsinaisesti mikään Godardin La Chinoise (1967) ole, ei liioin Jaakko Pakkasvirran Kesäkapinakaan (1970). Elokuva on paikoin pöhkö – niin ovat kyllä Godardin ja Pakkasvirrankin teokset, ei sillä. Se on kuitenkin kuuskytlukulaisuudessaan juuri sellainen elokuva, josta tavataan käyttää laatusanaa ’raikas’.

Itseäni sykähdytti eniten Lapualaismorsiamen arvo aikalaisdokumentaarina, Niskanen ahkeroi ajan hengen kuvaamisessa vähintään yhtä paljon kuin Risto Jarva. Vaan onko dokumentaarisuuden tuntu kuitenkin lavastettua? Elokuvassa seurataan Lapualaisoopperan ”harjoituksia”, mutta tosiasiassa näytelmä oli saanut ensi-iltansa jo vuotta aiemmin, maaliskuussa 1966, kun taas muu elokuva on kaiken järjen mukaan kuvattu kevään ja alkukesän 1967 aikana. Vaan mitäs tuosta, lavalla ovat samat tekijät omina itseinään yhtä kaikki, joten tämä triviaali pulma ei ajankuvauksen uskottavuutta sinänsä hälvennä.

1960-luvun kulttuurimurros näkyy arkana seksuaalisena vapautumisena, jonka taustalla kuitenkin kummittelee yllätysraskauden pelko. Elokuvassa on runsain mitoin seksististä läppää ja #lääppijöitä, mutta toisaalta lapualaismorsiamet (varsinkin Aulikki Oksasen Lulu) pitävät hyvin puolensa ja antelevat samalla mitalla takaisin.

Lapualaismorsian muodostaisikin hienon yhteisnäytöksen Jarvan lyhyiden dokumenttielokuvien Kaupungissa on tulevaisuus (1967) ja Nainen ja yhteiskunta (1968) kanssa. Kevättalven näytöksessä tuoreessa muistissani oli myös Virka-galleriassa esillä ollut DocFilm Helsinki -näyttely, jonka audiovisuaalista aineistoa en valitettavasti koskaan saanut aikaiseksi istua läpi, vaikka tarkoitus oli. Lapualaismorsiameenkin on tallentunut kulttuurihistoriallisesti arvokkaita tuokiokuvia Hakaniemen rakenteilla olevasta Ympyrätalosta, lumisesta ja hyisestä vapusta 1967, sotilaspassin polttajista (teini-idolini!), mielenosoituksista. Samaa inspiroivaa kuvastoa tarjoiltiin viime talvena myös DocPointin ja KAVIn Helsinkiä ja politiikkaa -näytöksissä.

Varsinkin Ylioppilasteatterin vappubileistä on todella kauniita kuvia, aikakauden irtonaisuutta parhaimmillaan. Skopofilian hengessä todettakoon, että kamera rakastaa Kristiina Halkolan sivuprofiilia (kuin Papru konsanaan!) – jälleen kerran, sillä Kristiina Halkolan sivuprofiili tuntuu olevan osa kuuskytlukulaisen Suomi-elokuvan pakollisista kuvastoa. Vaan on Aulikki Oksanenkin varsin ihana.

Kevättalvella 2016 Lapualaismorsian tuntui kömpelyyksistäänkin huolimatta yllättävän ajankohtaiselta. Lapualaisoopperan ja Lapuan liikkeen välillä on ajallisesti jotain 35 vuotta, se on lyhempi aika kuin tämän päivän ja 1960-luvun välillä. Tämä tuo elokuvaan ajallista kerroksisuutta: 50 vuotta vanhassa elokuvassa pohditaan 1930-lukua oikein tosissaan – niin pitäisi nytkin pohtia, mutta outo postmoderni merkityskato pyörtää kehityksen äkkiä ikään kuin taaksepäin. Niinpä joudumme osoittamaan mieltä kansallissosialisteja vastaan ja meillä on puolustusministeri, joka on kutsunut 1930-luvun Lapuan liikkeen harjoittamia väkivaltaisia kyydityksiä ”hevosenleikiksi”. What is this I don’t even. 

”Keskusteluilmapiiristä” tuttuja ovat myös äänenpainot, joilla Heikki Kinnusen Hessu jurputtaa, eikö pitäisi ensin hoitaa Kainuun perämetsien asiat kuntoon ennen kuin ollaan huolissaan vietnamilaisista. Kaikkia pitää auttaa, vastaavat lapualaismorsiamet. Väestöräjähdys ja vetypommi huolettavat yleisesti vähän kaikkia. Alkujakson sotakuvat ovat varsin raakojakin, mutta lopulta toivo ja elämä jatkuvat lapsissa.

Ylioppilasteatterin tämän kesän Mustikkamaan Lapualaisoopperassa ei jätetty arvailun varaan yhteisiä piirteitä Lapuan liikkeen ja nykyisen äärioikeiston välillä. Itseltäni kesäteatteriversio jäi valitettavasti väliin. Olen kuitenkin iloinen, että näin Lapualaismorsiamen, sillä 1960-luku tuo oman askelluskivensä historian reflektoinnin virtaan: missä oltiin silloin ja minne harppaamassa – entä nyt?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s