Samurai Rauni Reposaarelainen ja väsähtänyt raiskauskuvasto

Tähän alkuun pitää kai lisätä trigger warningit: raiskauskuvasto, seksismi, seksuaalinen väkivalta

Tämä entry on pyörinyt mielessäni jo muutaman viikon, siitä lähtien kun näin Mika Rätön ohjaaman ja tähdittämän Samurai Rauni Reposaarelaisen R&A:ssa, mutta jotenkin kai odotin, että ”virallisissa” elokuva-arvioissa käsiteltäisiin arvioitavan teoksen etiikkaa. Toistaiseksi en ole kuitenkaan ainuttakaan tällaista arviota lukenut, vaan teosta joko naiivinpuoleisesti hehkutetaan kulttikamaksi tai sitten se dumataan tarkemmin määrittelemättömän yleisen sekopäisyyden vuoksi.

rauni
Samurai Rauni Reposaarelainen ja… eeeh onko tämä nyt ihan hyvä idea

Itse olin syvästi pettynyt. Olisin niin kovin halunnut pitää elokuvasta. Edellytykset olivat olemassa, ja elokuvan nähtyänikin lasken sen ansioiksi visuaalisen mielikuvituksellisuuden ja ennen kaikkea siitä välittyvän yhdessä tekemisen ilon. Kunpa talkoohengessä olisi uhrattu käsikirjoitukseenkin vielä pari ylimääräistä tuumailukierrosta.

Koko kerronnan kehikko on nimittäin täysin kestämätön ja kaukana omaperäisestä, kun siitä riisutaan näennäisen villi reposaarelainen eksentrisyys.

Jo lähtökohtaisesti ollaan niillä rajoilla, onko samuraikulttuurilla leikittely Porin maisemissa kulttuurista omimista – mutta tämän arvioimisen jättänen muille. Nähdäkseni on pieni nyanssiero siinä, tulkitaanko elokuvan esittävän (ja omivan) jotain kotikutoista sovellusta vieraasta kulttuurista sellaisenaan vai kuvaako se harhaisen päähenkilön mielenmaisemaa, jota tämä vieras kulttuuri värittää. Kallistun jälkimmäiseen tulkintaan. Mutta jos epämääräisen orientalismin riisuu elokuvasta, jäljelle jäisi vain Rauni Reposaarelainen – ja elokuva kertoisi jälleen yhden tavallisen tarinan suomalaisesta juoppohullusta. Eli kyllä, siinä mielessä teoksen orientalistinen kuvasto on nimenomaan höyste.

Itseäni häiritsi ehdottomasti eniten teoksen seksismi ja ennen kaikkea väsynyt, vahingollinen ja täysin tarpeeton raiskauskuvaston kierrättäminen. Koko homma lähtee liikkeelle alkukohtauksessa raiskauksella, mikä on myös sysäys siihen, että salaperäinen ”Häpeekyynel” lähettää palkkamurhaajat Raunin perään – mistä taas päästään hurmehenkiseen koston kierteeseen, joka on elokuvan punainen lanka. Raiskaus esitetään viitteellisesti, mutta kohtaus on silti hyvin ahdistava. Silti se on kehystetty vähintään aavistuksen koomisesti liioitellen, kuten koko elokuva muutenkin.

On sinänsä rohkeaa vetää katsojalta matto alta heti alussa – saattaa päähenkilö niin kyseenalaiseen valoon, että hänestä on vaikea pitää vaikka hänen seurassaan joutuu koko loppuelokuvan hengaamaan. Mutta miksi taas raiskaus? Eikö ole mitään muuta keinoa esittää Rauni kovana jätkänä, viinaanmenevänä mulkvistina tai sisäisten ristiriitojen repimänä meriporilaisena? Tämä on todella turhauttava ratkaisu.

Sanomattakin on selvää, että naisroolit elokuvassa ovat muutenkin olemassa vain suhteessa Rauniin – geishoiksi meikattuja misuja, jotka roikkuvat Raunin lahkeessa tai lankeavat syliin vähän vaikeamman kautta. Paitsi tietenkin äiti, joka saa viimeisen sanan ja kylvettää Raunin synnit pois. Äiti-huora-dikotomia, tässäpä ollaan todella omaperäisyyden ytimessä.

Olen kiitollinen Anna Paavilaisen Play Rape -monologiesitykselle, joka auttaa hahmottamaan näyttämö- ja elokuvataiteen vahingollisia rakenteita samalla rakenteellisella tarkkanäköisyydellä kuin muutama vuosi aiemmin ilmiöksi noussut ”Bechdelin testi”. Muiden tarkkanäköisten huomioiden joukosta Raunin tulkinnan avaimeksi nousee Paavilaisen kritiikki siitä, miksi raiskauskohtausten funktio niin usein on kuvata mieshahmon ristiriitaisuutta tai sisäistä tuskaa. Nainen on siinä kuviossa vain raiskattava pumpattava barbara.

Nyt joku kysyy, saako enää esittää raiskauksia, saako enää maskeerata mimmejä geishoiksi, saako enää esittää pekkaa ja pätkää kenkälankattuina, saako enää kirjoittaa inkeriläisistä, saako enää twerkata saamenpuvussa, saako enää, saako enää. Jokainen ”saako enää” saa suonen ohimollani tykyttämään, koska se on niin pöljä kysymys. (Tai kuten siippani jatkoi ajatusta: Saako enää kysyä ”saako enää” – aaargh!)

Olennaisempaa olisi kysyä, tarvitseeko vieläkin.

Olisin toivonut, että innostunut työryhmä Samurai Rauni Reposaarelaisen takana olisi kysynyt itseltään, tarvitseeko vieläkin kuvata miehen pahuutta alistamalla naista. Onko väkivalta – ja seksuaalinen väkivalta – varmasti omaperäisintä, mitä elokuvan välineellä voidaan esittää?

Kapasiteettia olisi varmasti ollut – Mika Rättö on muusikkona kunnostautunut nimenomaan mielikuvituksellisten ja mainioiden hahmojen rakentajana. Oma suosikkini on meribiologi Andersson Rättö & Lehtisalon Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua -albumin (2006) laulussa ”Ihanan syyllinen pallokala”.

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Samurai Rauni Reposaarelainen ja väsähtänyt raiskauskuvasto

  1. ”Jo lähtökohtaisesti ollaan niillä rajoilla, onko samuraikulttuurilla leikittely Porin maisemissa kulttuurista omimista – mutta tämän arvioimisen jättänen muille.”

    En pysty tajuamaan mitä tarkoitat tällä, jos jätät.

    Tykkää

    1. No sitä, että en nyt tässä syvenny juuri siihen kysymykseen, mutta ymmärrän, että se voi vaivata jotakuta toista kriitikkoa tai katsojaa enemmän kuin minua. Mutta heitinpä kuitenkin nopsaan omat viisi penniäni.

      Tykkää

  2. ”…tarvitseeko vieläkin kuvata miehen pahuutta alistamalla naista.”

    Jos tarkoitus on kuvata mies-sukupuolen pahuutta niin tuntuisi perustellulta kuvata miestä alistamassa naista. Jos tarkoitus on kuvata ihmisen pahuutta yleisemmin niin varmasti löytyisi parempiakin keinoja tehdä se.

    Elokuvantekijöiden tarkoitusperistä en tiedä. En ole nähnyt elokuvaa.

    Tykkää

    1. No, tämän elokuvan tapauksessa se raiskauskohtaus oli keinona kliseinen ja ennen kaikkea välineellistävä – ja juuri se välineellistämisen ongelmallisuus on Paavilaisen Play Rapen pointti: raiskaus ja raiskattu ovat vain dramaturgian tykinruokaa, jonka tarkoitus on alleviivata mieshahmon olemusta tai kehitystä – eli naishahmo on olemassa vain ja ainoastaan suhteessa raiskaajaansa.

      Raunissa keissi oli juuri tämä. Saimme tietää raiskatusta nuoresta naisesta raiskauksen lisäksi seuraavat asiat: a) hän oli Raunin vanhan mentorin ja ystävän tytär b) hän oli myöhemmin elokuvassa (ymmärrettävistä syistä!) hieman vastahakoisempi Raunin eläimellisen charmin edessä kuin Rauniin lätkässä oleva toinen nuori (geisha-)nainen mutta c) kuitenkin hän lankesi Raunin käsivarsille. Sen suurempaa sisäistä elämää ei yhdellekään naishahmolle Raunin äitiä lukuunottamatta suotu. Tätä ei voi laskea elokuvan ansioksi.

      Tässä Kulttuuricocktailin jutussa on jonkun verran avattu monologin pointteja ja haastateltu muitakin teatterivaikuttajia: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/31/ovatko-raiskaukset-teatterissa-uhripornoviihdetta-kerro-mielipiteesi

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s