Olen taas jatkanut väitöskirjaani millimetri kerrallaan, mikä on enimmäkseen tuskallista, koska kaikessa itsekriittisyydessäni ja rimakauhussani en juurikaan ikinä tavoita flow-tilaa vaan pikemmin möyrin aina epäilyn mustissa syövereissä. Mutta se siitä.

Eilen muokkasin tutkimustekstiksi muistiinpanojani kirjallisesta dynamiikasta ja palasin taas sellaisten arvotusten ja asenteiden äärelle, jotka ovat askarruttaneet minua jo melkein kymmenen vuotta, aina perusopintojeni loppukaarteesta lähtien. Aloin kirjoittaa niistä Facebook-postausta, mutta päätinkin sitten vuodattaa pohdinnot blogiin. Tässä on kylläkin se riski, että kevyen ja mahdollisimman yleistajuisen blogikirjoittelun nimissä tulen suoristaneeksi mutkia liikaa tai olleeksi jotenkin muuten ylimalkainen. Pahoittelut jo etukäteen!

Venäläinen formalisti Viktor Šklovski (1917) tunnetusti painottaa vastaanoton vaikeuttamista ja hidastamista keskeisenä taiteen keinona (mikä tietenkin johtaa vieraannuttamisen traditioon Brechtistä Godardiin). Palautuuko Šklovskiin ajatus kokeellisesta kerronnasta jonain vihamielisenä, lähestymiskelvottomana häkkyränä? Missä ilo? Šklovski itse alleviivaa vaikeuttamisen nimenomaan palauttavan ”elämäntunteen”, kun automatisoitunut havainto pistetään länkkä lönkkä.

Omilla tahoillaan niin jälkistrukturalisti Roland Barthes (1970, 1973) kuin reseptioesteetikko Wolfgang Iser (1972) kirjoittavat monimutkaisempiin ja lukijaa osallistaviin teksteihin sisältyvästä nautinnosta, aktiivisuudesta ja luovuudesta. Iser muovailee keskimääräisen kirjallisen dynamiikan Kultakutri-periaatteen: tylsyys ja työläys muodostavat rajat, joiden toisella puolen lukija jättää leikin kesken. Jos teksti on liian helppo tai liian vaikea, se ei houkuta. Barthesin readerly—writerly-kahtiajaossa taas siekailematta liputetaan radikaalisti kokeellisemman kirjoituksen puolesta.

Tuntumani on, että kokeellisen kerronnan mahdollisista mielihyvävaikutuksista ei kirjoita monikaan kertomuksentutkija. Jälkiklassinen kertomuksentutkimus, varsinkin kognitiivisesti suuntautunut, kyllä käsittelee haastaviakin rakenteita, mutta premissi on lukijan halu helppoon ja tunnistettavaan. Muutoin keskenään vastakkain asettuvat nykynarratologit Brian Richardson (2006) ja Jan Alber (2009) kirjoittavat molemmat lähinnä negatiivisista tuntemuksista, joita luonnottomat tai mahdottomat kertomukset lukijassa herättävät.

Miksi aina huoli, nihkeys ja käsienvääntely edellä?

Ja, eritoten: kuinka akkuraatti tai realistinen on jälkiklassisen kertomuksentutkimuksen maalaama kuva, jossa keskiverto lukija vain mystisesti ”kohtaa” kokeellisia tekstejä ja ”joutuu” kognitiivisesti kamppailemaan niiden kanssa parhaansa mukaan kuin jokin antiikin sankari väijytyksen uhrina kapeassa solassa? Väitän, että nykyisessä viihteellistyneiden valintojen maailmassa yksikään sielu ei kohtaa kokeellista kerrontaa, ellei erikseen etsiydy sen pariin joko mielihyvikseen tai työn puolesta (jolloin epäilemättä jokin motivaatio on ohjannut vaikkapa — hypoteettisesti — työskentelemään kotimaisen mediataiteen levityskeskuksessa).

Eihän nyt ketään sidota tuoliin ja pakoteta silmät levällään ottamaan vastaan haastavaa ja kokeellista kerrontaa ja sitten demonisesti nauraen läpsytellä käsiä, että siinäpä, Uolevi, koetapa nyt kognitiivisesti mäppäillä ja meikata senssiä tästäkin suhrusta!

Kyllä siinä joku muu juju on, jokin esteettinen mieltymys.

(Kokonaan toinen huolipuheen aihe on, mikä sitten on tarpeeksi kokeellista taidetta)

Tämän merkinnän taustalla lymyää seuraavia kirjoitteita:

Alber, Jan 2009: ”Impossible Storyworlds—and What to Do with Them.” StoryWorlds. A Journal of Narrative Studies, Volume 1, 2009, 79–96

Barthes, Roland 1970/2000: S/Z. Éditions du Seuil. Paris.

—- 1973/1994: Le plaisir du texte. Éditions du Seuil. Paris.

Iser, Wolfgang 1972: ”The Reading Process. A Phenomenological Approach.” New Literary History, Vol. 3, No. 2, 279–299.

Richardson, Brian 2006: Unnatural Voices. Extreme Narration in Modern and Contemporary Fiction. Ohio State University Press. Columbus.

Šklovski, Viktor 1917/2004: ”Taiteesta – keinona. (Iskusstvo kak prijom)” Suom. Timo Suni. Teoksessa Venäläinen formalismi. Antologia. Toim. Pekka Pesonen & Timo Suni. SKS. Helsinki.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s