Minun piti kirjoittaa Orionista jo joulukuussa 2016, kun alkoi näyttää todelliselta, että Kansallisen audiovisuaalisen instituutin esitystoiminta tulee siirtymään sieltä Musiikkitalon taakse valmistuvaan Keskustakirjasto Oodiin. Mutta asia tuntui aivan liian kipeältä, jotta olisin voinut. Ja samalla turhautti: ei minun blogaukseni ja haikailuni mitään muuta.

Nyt keskustelu on taas virkistynyt sekä Facebookin Pelastakaa elokuvateatteri Orion -ryhmässä että KAVIn ja Orionin omilla fb-tileillä. Tässä Kalle Kinnusen tuore ruodinta aiheesta. Ilmeisimmin OKM tukee siirtymää rahallisesti, tämän verran on Kinnusen kirjoituksen jälkeen asiaa valotettu KAVIn suunnalta. (Tämä keissi ei tosiaan ole mikään läpinäkyvän muutos- ja mahdollisuusviestinnän juhlatapaus.)

On määlyä ja hedelmätöntä asettaa vastakkain kiihkoileva elokuvaväki ja asioista paremmin tietävä mutta keskeneräisyyksien tai ties minkä vuoksi niukasti viestivä KAVI. Mutta väistämättä tässä liikutaan kahdessa eri merkitysavaruudessa, jotka eivät millään tunnu kohtaavan.

Elokuvapolitiikkaa voidaan tehdä numeroilla ja ministeriön painokkaalla rahoitusohjauksella, mutta elokuvakulttuurin käyttövoimaa ovat tunteet – mikä muukaan voisi olla?

KAVIlle ankein mahdollinen tilanne olisi se, jossa ketään ei kiinnostaisi, missä ja millaisessa ympäristössä elokuvia esitetään vai esitetäänkö ollenkaan.

Kritiikki on rakkautta elokuvaa ja elokuvakulttuuria kohtaan.

On epäreilua ja kertoo elokuvakulttuurimme ohuudesta, että tilanteesta on rakentunut aivan epäsuhtainen valintatilanne – valintatilannehan se ei siis ole, varsinkaan yleisön näkökulmasta, koska KAVI nyt mitä ilmeisimmin ja peruuttamattomasti on siirtämässä esitystoiminnan pian valmistuvaan keskustakirjastoon.

Orion ja keskustakirjasto eivät ole tiloina millään tavalla yhteismitalliset! Siksi tämä on turhauttava vastakkainasettelu – mutta siksi myös turhauttaa, jos Orionin ystävien surulle ja huolelle ei anneta tilaa vaan se pyritään sivuuttamaan kiusallisena muutosvastarintana.

Olen keskustellut vuosien varrella erinäisten KAVIn työntekijöiden kanssa ja kuullut heidän perustelunsa siirtoon ja ilonaiheensa uusista tiloista. Ne voivat olla hienot ja esitystekniikaltaan verrattomat, ne ovat kieltämättä liikuntarajoitteisille saavutettavat, niistä voi tulla viihtyisät, emme tiedä vielä, mutta ei voi kuin toivoa parasta. En kuitenkaan itse osaa iloita uusista tiloista, kun se samalla tarkoittaa hyvästejä Orionille.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa KAVI voisi pyörittää SEKÄ Orionia ETTÄ uusia tiloja Oodissa, mutta numeroiden valossa tämä ei tietenkään ole mahdollista, mikä taas kertoo siitä, ettei Suomi ole mikään elokuvan luvattu maa.

***

Toivottavasti laadukas ja merkityksellinen elokuvateatteritoiminta Orionissa jatkuu, sehän on taloyhtiönkin tahtotila, mutta niin kauan kuin uskottavaa toimijaa ei ole vielä julkistettu, en pidättele hengitystäni. Voin vain toivoa parasta.

Minua kaduttaa joka kerta, kun pitkäksi venyneen työpäivän, väitöskirjakiireiden, toimitushommien tai ihan vain ylikuormittuneisuuden tai kilpailevan, pakolliselta vaikuttavan kulttuurimenon vuoksi joudun perumaan Orion-aikeeni. Toivon, että vielä kesällä ja syksyllä ehtisin käydä siellä mahdollisimman paljon.

Ilokseni (vaikka lupasin alkaa sanoa enemmän ”ei” kaikkeen) minua pyydettiin luennoimaan HYY:n luentosarjaan, joten pääsen vielä marraskuun alussa puhumaan Orionin saliin naispuolisista kokeellisen elokuvan tekijöistä ja esittelemään ehdottoman lempielokuvani.

***

Keskustakirjastosta tulee toivottavasti fantastinen ja vautsivau, mutta vielä se ei voi olla mikään tunteiden temppeli.

Orion on minulle rakkaimpia paikkoja Helsingissä ja yksi syy Helsinkiin muuttamiseen. Ensi kerran kävin siellä todennäköisesti syksyllä 2004, aloitettuani opiskelijaelämän – Tampereella. Aloin kaihoten seurata, mitä Eerikinkadulla olisi tarjolla, vaikka KAVIn (tai silloisen Suomen elokuva-arkiston) aluesarja Tampereen Niagarassa oli vallan mainio sekin, maanantaisin.

Eräänä kevättalven aamuna 2005 olin kävelemässä kotoani Näsilinnankadulta luennolle Attilaan (jonnet ei muista Attilaa). Rautatieaseman kohdalla muistin, että Orionissa pyörisi tänään Truffaut’n Englantilaiset naiset (Les deux anglaises et le continent, 1971), jota en ollut vielä nähnyt ja jossa oli teinivuosieni kaukorakkaus Jean-Pierre Léaud. Impulsiivisesti päätin lintsata luennolta ja hyppäsin Helsingin junaan.

Suurin haaveeni oli joskus vaikuttaa Orionin ohjelmistoon, sittemmin sekin toteutui ihanan Duras-satavuotistapahtuman muodossa keväällä 2014.

Orion on ollut vakitreffipaikkani, olen siellä tunnelmoinut milloin orastavia, milloin lähinnä oman pääni sisälle jääneitä romansseja ja sittemmin viettänyt parisuhdelaatuaikaa milloin Ozun, milloin Christopher Lee -sarjan liepeillä.

Kun kohtasin musertavan, ilmat pihalle lyövän sydänsurun elokuussa 2011, yritin ensin maata lattialla kaksi viikkoa niin kuin Riikka Pulkkisen romaanissa Totta (2010), mutta kyllästyin jo vartissa. Halusin kuitenkin pois kotoa suremasta. En tiennyt mitä muutakaan tehdä kuin mennä Orioniin. Siellä pyöri Sophia Lorenin ja neitovuosieni kaukorakkauden Marcello Mastroiannin tähdittämä screwball Vahinko, että olet lurjus (Peccato che sia una canaglia, 1954).

***

Tämä kaikki on tietenkin kovin romantillista ja vanhanaikaista. Ajan hermoilla kuuluisi ajatella, että taide ja kulttuuri eivät tod ole sidottu seiniin vaan mobiiliresponsiiviseen pöhinään – tai VR-laseihin. Itkeminen jonkun elokuvateatterin perään on noloa.

Olkoon noloa! Ihmiset noloine tunteineen kuitenkin kulttuuria kuluttavat.

On toki toisia seiniä. Vaikka edellä manasin suomalaisen elokuvakulttuurin ohuutta, on helsinkiläisellä cinéfiilillä tällä hetkellä käsillä innostavat ajat: laatuteattereita on palannut käyttöön remonttien (Kino Engel) tai suoranaisten epäselvyyksien (Maxim) jälkeen; uusien korttelikinojen ja vastaavien pientoimijoiden (Riviera, WHS) ohjelmisto on mainiota ja tunnelma kohdillaan; Korjaamo Kino laajentaa remontin jälkeen avattavaan jylhään Bio Rexiin; festivaalikenttä on täynnä aarteita suurista ja varmoista pieniin ja yllättäviin tapahtumiin.

Mutta kaikkea tätä kinoiloa himmentää huoli Orionista. Se on kuitenkin ollut vuosikymmeniä se seitsemännen taiteen kehto, josta on saanut erinomaiset eväät myös sen seinien ulkopuolisiin kinokohtaamisiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s