Muistovuosiväsymystä

Muistovuosiväsymystä

Olen jotenkin huono muistovuosien kanssa. Viime vuoden #suomisata nyt meni kevyesti lollaillessa pöhköille oheistuotteille, mutta tämä 2018 on henkisesti raskas ja piiskaa syyllisyydentuntoani. En jotenkin ole ihan päässyt tähän vuoteen kiinni, vaikka se on jo melkein puolessa. Ja tämä on kuitenkin Tärkeä Muistovuosi.

Silti olen havainnut itsessäni outoa turtumusta.

Vuoden 1918 tapahtumien kertaus eri medioissa ei ole kiinnostanut niin paljoa kuin pitäisi. En ole halunnut elää päivä päivältä tapahtumia eri ihmiskohtaloiden kautta. Enkä tarkoita, etteikö sisällissodan kunnollisessa käsittelyssä oltaisi vasta alussa. Itse kosketuin tapahtumista ja memorabiliasta joskus aiemmin, ehkä vuonna 1999 kun uppouduin vasemmistokulttuuriin? Tai vuonna 2004, kun luin pääsykokeita varten Leena Landerin Käskyn? Vuonna 2007, kun olin avustajana Tampereen tuomiokirkon Vihan päivät -spektaakkelissa? Yhtä hyvin saatan kiinnostua aiheesta palavasti uudestaan vuonna 2020 tai 2035. Eilen tosin kävin katsomassa KOM-teatterissa Lauri Maijalan ohjaaman Veriruusut, joka oli laadukas. Mutta siinäkin huomasin, että katsoin naiskaartilaisten kuvausta ehkä enemmän viime aikaisen tasa-arvokeskustelun läpi. Esimerkiksi arvostin sitä, että näytelmän väkivalta, varsinkin seksuaalinen, oli kuvattu etäännytetysti, vailla mässäilyä, mutta silti koskettavasti. En kuitenkaan saanut mitään ylimääräisiä ”Tämä on tärkeää, koska tästä on NYT sata vuotta” -väristyksiä.

Henkilökohtaisesti kipeämpää on vuoden 1968 muisteloista ”myöhästyminen”. Minullahan on ollut jo kuusi (? kuka näitä laskee? miten näitä lasketaan?) vuotta kesken väitöskirja ranskalaisesta 1960- ja 1970-luvun radikaalista kirjallisuudesta ja elokuvasta ja kerronnan sabotaasista, ja siinä toukokuun 1968 mellakat nimenomaisesti ovat keskeinen solmukohta. Jos olisin ollut näinä vuosina parempi sanomaan ei ja jos en olisi kokenut totaalista lamaannusta ja rimakauhua viime vuoden lopulla, olisin hyvässä lykyssä ja keksikokoisella tsemppaamisella voinut väitellä juhlallisesti toukokuussa, NYT kun siitä on 50 vuotta. Vähemmän myöhästyneenä olisin ehkä yrittänyt tyrkyttää opinnäytettä julkaisuksi.

Ajattelu ja henkilökohtainen kehitys eri vaiheineen eivät kuitenkaan aina seuraile herkullisia momentumeja ja kuumana hehkuvia, vain takomista odottavia rautoja. Yhtäkkiä nyt tuntuu hankalalta kirjoittaa toukokuusta 1968. Tuntuu, että siitä pitäisi sanoa jotain painokasta ja kaiken kattavaa. Spleinata se pakettiin. En halua osallistua sellaiseen. Puheensorinassa tekee mieli vetäytyä ja vaieta.

Olen kyllä kirjoittanut toukokuusta 1968 vertaisarvioidun artikkelin Avaimeen randomisti syksyllä 2013 (artikkelia ei taida valitettavasti olla verkossa). Kirjoitin siitä jälleen tänä keväänä, sen yhteydessä syntyneistä manifesteista, tuli & savun seuraavaan numeroon. Todennäköisesti veistelen jonkin pienen lastun cinétrakteista seuraavaan, nyt kiivaimmassa päätoimitusvaiheessa olevaan niin & näinin numeroon.

Väitöskirjastanikaan ei puutu paljoa – ehkä. Varmuudella se on valmis ennen vuotta 2028. Ehkä jopa puolen vuoden, vuoden sisään. Se ei onneksi sentään käsittele vain vuotta 1968, vaan sen aineisto levittäytyy vuodesta 1966 vuoteen 1977. Kuten Maurice Blanchot kiteytti kirjailijain ja opiskelijain toimintakomitean lentolehtisessä: ”Toukokuussa ei ole kirjaa toukokuusta”. Ei siis myöskään väitöskirjaa. Ei vaiskaan, Blanchot toki tarkoitti tällä, että kapinan (kirjallista) vaikutusta ei kannata etsiä suoraan sieltä, mistä näennäisesti ilmeisintä, vaan heijastuneena kaikenlaiseen muuhun tekstuaaliseen ja poliittiseen toimintaan. Tai miksei yhtä hyvin sirottuneena seuraavien vuosien aikana tehtyihin kirjoituksiin ja elokuviin.

Ehkä huonouteni muistovuosien kanssa liittyy yleiseen epäaikaisuuteen. Olen usein muulloin ollut kiinnostuneempi jostain menneestä vuosikymmenestä kuin nykyhetkestä, paitsi tietenkin tänä vuonna, jolloin olen seurannut paljon suuremmalla mielenkiinnolla tämänhetkisiä kulttuurisia kamppailuja kuin hakenut jotain ydinymmärrystä vuodesta 1968. Olen kuitenkin joskus yritellyt harrastaa Pariisissa vallankumousturismia. Kesällä 2013 pääsin suuren konferenssin yhteydessä opastetulle kierrokselle La Sorbonnen saloihin. Innokkaana ja varomattomana kysyin arvokkaalta oppaaltamme kevään ’68 tunnelmista, mutta monsieur pidätteli ynseyttään aiheen äärellä vain vaivoin. Hän kuitenkin näytti minulle, kuinka hallintorakennuksen seiniin kirjoitetut iskulauseet vielä hädin tuskin erottuvina kuulsivat sittemmin uudelleen maalatun pinnan alta. Minä olin tietenkin haltioissani.

Mutta jälleen olisi pitänyt osata katsoa jostain muualta kuin mistä ilmeisintä. Nyt maaliskuussa 2018 kirjoittaessani tuli & savu -esseetäni palasin taas penkomaan vanhoja aineistojani. En ollut aiemmin kiinnittänyt lopulta kovinkaan syvällistä huomiota kaupunkimaantieteeseen. Vasta nyt hoksasin, että juuri kirjailijain ja opiskelijain toimintakomitea, jossa minulle tärkeät ja rakkaat Blanchot ja Marguerite Duras keskeisesti vaikuttivat, kokoontui arvokkaan Sorbonnen sijaan rumalla Censier-Daubentonin kampuksella!

censier08.jpg
Tellement charmant….

Censier-Daubenton! Nyttemmin tämä yliopistorakennus on saanut purkutuomion Sorbonne Nouvelle Paris III -yliopiston valmistellessa muuttoa lähivuosina valmistuvaan upouuteen rakennukseen lähelle Nationin aukiota. Mutta, anteeksi tämä nostalgian kyynel, juuri Censierissä olin itse Erasmus-vaihdossa 10 vuotta sitten eli 2008 (jälleen tasavuosien numeromagiaa). Ja toki asuin Nationilla.

En ymmärtänyt 23-vuotiaana millään lailla romantiseerata rumaa ja epäkäytännöllistä rakennusta, jonka vessat eivät enää iltapäivästä toimineet, jonka aulassa haisi kärähtänyt juusto ja jonka mikroluokkaan piti tuoda omat paperit mukana (ja printteri oli eri huoneessa kuin nettiyhteyksellinen tietokone). Elokuvakerho oli kylläkin laadukas, näin muun muassa ensi kertaa Rivetten Nunnan ja Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimyksen – sekä paljon Bergmania.

Durasista ja Blanchot’sta olin kuitenkin jo ja juuri 2008 kovin innoissani. Itse asiassa löysin graduuni ja sittemmin väitöskirjaani tärkeän Duras-lähteen, La femme du Gangen painetun käsikirjoituksen, juuri Censierin opiskelijakirjastosta. Suomesta sitä ei löytynyt mistään. Olisinpa tiennyt, että vaikkapa legendaarisen piinallinen maanantaiaamun ”itsemurhan representaatiot valistusajan taiteessa” -kurssini saattoi olla juuri samassa luentosalissa, jossa Duras ja Blanchot ovat puuhanneet vallankumousta. Tuskin oli, mutta silti! Olen sittenkin ollut tietämättäni lähellä vuoden 1968 henkeä!

la lutte continue

Mutta ei heitetä hyvää muistovuosimelankoliaa nyt hukkaan. Haluan vielä jakaa teille Michel de Certeaun esseen La prise de parole (”Sanan valtaus”; vrt. Bastiljin valtaus) kauniit alkulauseet. De Certeau ei ollut sillä lailla keskellä kapinaa kuin moni muu, joten ehkä siksi hän osaa kuvata niin hienosti, kuinka toukokuu voi tuntua kovin kaukaiselta jo loppukesästä:

“Les pluies d’août semblent avoir changé les feux de mai en restes abandonnés au service de voirie. De Paris vacant, les rues, puis les murs ont été nettoyés. Cette operation de propreté atteint aussi la mémoire, où les souvenirs s’effacent. Le grand silence au milieu de l’été a passé sur tant de paroles et de manifestations printanières, comme la vague lave la plage. [–] L’après recommence l’avant, nous y sommes de nouveau.” (de Certeau 1968/1994, 29.)

”Elokuun sateet näyttävät huuhdelleen toukokuun liekkien tuhkat hyljättyinä viemäriin. Aution Pariisin kadut ja sittemmin myös seinät on puhdistettu. Tämä puhtaanapitotoimi on pyyhkinyt mennessään myös muistot. Keskikesän suuri hiljaisuus on ylittänyt keväisen puheiden ja mielenosoitusten kylläyden kuin rantaa huuhtova aalto. [–] Jäljempi käynnistää uudelleen edeltävän*, olemme siellä taas.”

Vaan kuten Godard voice-overissaan supattaa Aviovaimo Pariisissa -elokuvan lopussa: ”J’ai tout oublié, sauf que: puisqu’on me ramène à zéro, c’est de là qu’il faudra répartir.”

”Olen unohtanut kaiken, paitsi tämän: kun minut palautetaan nollapisteeseen, sieltä on myös lähdettävä.”

Taistelu jatkuu. Kokeellinen elokuva ja kirjallisuus kiinnostavat minua ehkä tulevaisuudessa vieläkin enemmän, kun pääsen väitöskirjasta eroon. Voin muodostaa taas uusia obsessioita ja ryhtyä uusiin ikuisuushankkeisiin. Mutta en enää ikinä halua sitoa niitä edes silmänlumeeksi mihinkään tiettyyn tasavuoteen. Nyt sinnittelen tohtoroitumiseni loppumetrit sen ajatuksen voimin, että katukiveyksen alla on hiekkaranta. On siellä!

* tai: ”Jälkeen” käynnistää uudelleen ”ennenin”

 

Mainokset

Orion, mon amour

Orion, mon amour

Minun piti kirjoittaa Orionista jo joulukuussa 2016, kun alkoi näyttää todelliselta, että Kansallisen audiovisuaalisen instituutin esitystoiminta tulee siirtymään sieltä Musiikkitalon taakse valmistuvaan Keskustakirjasto Oodiin. Mutta asia tuntui aivan liian kipeältä, jotta olisin voinut. Ja samalla turhautti: ei minun blogaukseni ja haikailuni mitään muuta.

Nyt keskustelu on taas virkistynyt sekä Facebookin Pelastakaa elokuvateatteri Orion -ryhmässä että KAVIn ja Orionin omilla fb-tileillä. Tässä Kalle Kinnusen tuore ruodinta aiheesta. Ilmeisimmin OKM tukee siirtymää rahallisesti, tämän verran on Kinnusen kirjoituksen jälkeen asiaa valotettu KAVIn suunnalta. (Tämä keissi ei tosiaan ole mikään läpinäkyvän muutos- ja mahdollisuusviestinnän juhlatapaus.)

On määlyä ja hedelmätöntä asettaa vastakkain kiihkoileva elokuvaväki ja asioista paremmin tietävä mutta keskeneräisyyksien tai ties minkä vuoksi niukasti viestivä KAVI. Mutta väistämättä tässä liikutaan kahdessa eri merkitysavaruudessa, jotka eivät millään tunnu kohtaavan.

Elokuvapolitiikkaa voidaan tehdä numeroilla ja ministeriön painokkaalla rahoitusohjauksella, mutta elokuvakulttuurin käyttövoimaa ovat tunteet – mikä muukaan voisi olla?

KAVIlle ankein mahdollinen tilanne olisi se, jossa ketään ei kiinnostaisi, missä ja millaisessa ympäristössä elokuvia esitetään vai esitetäänkö ollenkaan.

Kritiikki on rakkautta elokuvaa ja elokuvakulttuuria kohtaan.

On epäreilua ja kertoo elokuvakulttuurimme ohuudesta, että tilanteesta on rakentunut aivan epäsuhtainen valintatilanne – valintatilannehan se ei siis ole, varsinkaan yleisön näkökulmasta, koska KAVI nyt mitä ilmeisimmin ja peruuttamattomasti on siirtämässä esitystoiminnan pian valmistuvaan keskustakirjastoon.

Orion ja keskustakirjasto eivät ole tiloina millään tavalla yhteismitalliset! Siksi tämä on turhauttava vastakkainasettelu – mutta siksi myös turhauttaa, jos Orionin ystävien surulle ja huolelle ei anneta tilaa vaan se pyritään sivuuttamaan kiusallisena muutosvastarintana.

Olen keskustellut vuosien varrella erinäisten KAVIn työntekijöiden kanssa ja kuullut heidän perustelunsa siirtoon ja ilonaiheensa uusista tiloista. Ne voivat olla hienot ja esitystekniikaltaan verrattomat, ne ovat kieltämättä liikuntarajoitteisille saavutettavat, niistä voi tulla viihtyisät, emme tiedä vielä, mutta ei voi kuin toivoa parasta. En kuitenkaan itse osaa iloita uusista tiloista, kun se samalla tarkoittaa hyvästejä Orionille.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa KAVI voisi pyörittää SEKÄ Orionia ETTÄ uusia tiloja Oodissa, mutta numeroiden valossa tämä ei tietenkään ole mahdollista, mikä taas kertoo siitä, ettei Suomi ole mikään elokuvan luvattu maa.

***

Toivottavasti laadukas ja merkityksellinen elokuvateatteritoiminta Orionissa jatkuu, sehän on taloyhtiönkin tahtotila, mutta niin kauan kuin uskottavaa toimijaa ei ole vielä julkistettu, en pidättele hengitystäni. Voin vain toivoa parasta.

Minua kaduttaa joka kerta, kun pitkäksi venyneen työpäivän, väitöskirjakiireiden, toimitushommien tai ihan vain ylikuormittuneisuuden tai kilpailevan, pakolliselta vaikuttavan kulttuurimenon vuoksi joudun perumaan Orion-aikeeni. Toivon, että vielä kesällä ja syksyllä ehtisin käydä siellä mahdollisimman paljon.

Ilokseni (vaikka lupasin alkaa sanoa enemmän ”ei” kaikkeen) minua pyydettiin luennoimaan HYY:n luentosarjaan, joten pääsen vielä marraskuun alussa puhumaan Orionin saliin naispuolisista kokeellisen elokuvan tekijöistä ja esittelemään ehdottoman lempielokuvani.

***

Keskustakirjastosta tulee toivottavasti fantastinen ja vautsivau, mutta vielä se ei voi olla mikään tunteiden temppeli.

Orion on minulle rakkaimpia paikkoja Helsingissä ja yksi syy Helsinkiin muuttamiseen. Ensi kerran kävin siellä todennäköisesti syksyllä 2004, aloitettuani opiskelijaelämän – Tampereella. Aloin kaihoten seurata, mitä Eerikinkadulla olisi tarjolla, vaikka KAVIn (tai silloisen Suomen elokuva-arkiston) aluesarja Tampereen Niagarassa oli vallan mainio sekin, maanantaisin.

Eräänä kevättalven aamuna 2005 olin kävelemässä kotoani Näsilinnankadulta luennolle Attilaan (jonnet ei muista Attilaa). Rautatieaseman kohdalla muistin, että Orionissa pyörisi tänään Truffaut’n Englantilaiset naiset (Les deux anglaises et le continent, 1971), jota en ollut vielä nähnyt ja jossa oli teinivuosieni kaukorakkaus Jean-Pierre Léaud. Impulsiivisesti päätin lintsata luennolta ja hyppäsin Helsingin junaan.

Suurin haaveeni oli joskus vaikuttaa Orionin ohjelmistoon, sittemmin sekin toteutui ihanan Duras-satavuotistapahtuman muodossa keväällä 2014.

Orion on ollut vakitreffipaikkani, olen siellä tunnelmoinut milloin orastavia, milloin lähinnä oman pääni sisälle jääneitä romansseja ja sittemmin viettänyt parisuhdelaatuaikaa milloin Ozun, milloin Christopher Lee -sarjan liepeillä.

Kun kohtasin musertavan, ilmat pihalle lyövän sydänsurun elokuussa 2011, yritin ensin maata lattialla kaksi viikkoa niin kuin Riikka Pulkkisen romaanissa Totta (2010), mutta kyllästyin jo vartissa. Halusin kuitenkin pois kotoa suremasta. En tiennyt mitä muutakaan tehdä kuin mennä Orioniin. Siellä pyöri Sophia Lorenin ja neitovuosieni kaukorakkauden Marcello Mastroiannin tähdittämä screwball Vahinko, että olet lurjus (Peccato che sia una canaglia, 1954).

***

Tämä kaikki on tietenkin kovin romantillista ja vanhanaikaista. Ajan hermoilla kuuluisi ajatella, että taide ja kulttuuri eivät tod ole sidottu seiniin vaan mobiiliresponsiiviseen pöhinään – tai VR-laseihin. Itkeminen jonkun elokuvateatterin perään on noloa.

Olkoon noloa! Ihmiset noloine tunteineen kuitenkin kulttuuria kuluttavat.

On toki toisia seiniä. Vaikka edellä manasin suomalaisen elokuvakulttuurin ohuutta, on helsinkiläisellä cinéfiilillä tällä hetkellä käsillä innostavat ajat: laatuteattereita on palannut käyttöön remonttien (Kino Engel) tai suoranaisten epäselvyyksien (Maxim) jälkeen; uusien korttelikinojen ja vastaavien pientoimijoiden (Riviera, WHS) ohjelmisto on mainiota ja tunnelma kohdillaan; Korjaamo Kino laajentaa remontin jälkeen avattavaan jylhään Bio Rexiin; festivaalikenttä on täynnä aarteita suurista ja varmoista pieniin ja yllättäviin tapahtumiin.

Mutta kaikkea tätä kinoiloa himmentää huoli Orionista. Se on kuitenkin ollut vuosikymmeniä se seitsemännen taiteen kehto, josta on saanut erinomaiset eväät myös sen seinien ulkopuolisiin kinokohtaamisiin.

Risat ihmiset vuoroin vieraissa

Risat ihmiset vuoroin vieraissa

Tehkää itsellenne palvelus – katsokaa hopusti Vuoroin vieraissa -sarja (1997) Yle Areenasta, jos ette ole jo katsoneet tai vaikka olisitte sen nähneet 20 vuotta sitten. Se on vielä saatavilla reilun kuukauden, ja minun piti laatia tämä blogaus jo varhemmin, mutta päädyin hidastelemaan ja säästelemään sarjaa, koska se on edelleen niin hyvä. Näin sarjan ensimmäistä kertaa tuoreeltaan kevättalvella 1997, jolloin olin nippa nappa 12-vuotias. Pidin siitä jo silloin, ehkä eniten Kari Hietalahden Reijo Remeksen vuoksi, mutta nyt se tietenkin kolahti eri tavalla ja uusilla tasoilla.

Sarja on kestänyt yllättävän hyvin aikaa ja nyt sitä katsoo ehkä uusin silmin: muistan, että 1990-luvun lopulla Tiina Lymin näyttelemän Elinan jatkuva tunnevellonta tuntui aivan extravaganzalta, että miten voi joku olla noin vaativa ja hankala, mutta nykyisessä self help -kulttuurissa se asettuu jo paljon tunnistettavampaan ja todentuntuisempaan lokeroon. Elina on tietenkin lapsellinen ja itsekeskeinen, mutta Eero Ahon näyttelemän Tonin ”rationaalisuus” näyttäytyy nyt luultavasti kylmempänä ja sarkastisempana kuin aikoinaan.

Kuluneet 20 vuotta tuntuvat eniten siinä, miltä kuvatun ikäiset ihmiset näyttävät: sarjan kolmekymppinen aviopari vaikuttaa nykymittakaavassa nelikymppiseltä ja Elinan viisikymppiset vanhemmat (omaa suhdemyllerrystään läpikäyvät Marja Packalénin vivahteikas Anneli ja Risto Tuorilan melankolinen Antti) kuusi- tai seitsemänkymppisiltä. Reijo Remes on aivan yhtä lutunen kuin 12-vuotiaan mielestä, mutta nyt en voi olla katsomatta hahmoa jonkinlaisena Ihmebantun ”häpäti”-miehen esiasteena.

Tiina Lymin paikoin sähäkkää frisyyriä lukuunottamatta sarja on esteettisesti ihana: se on taitavasti kuvattu ja pehmeästi valaistu, sen ysäri on sellaista ysärin loppupuolen herraskaista rustiikki- ja seilori-ysäriä, jota on Yle Areenassa saanut ihastella myös Kotikadun neljällä ensimmäisellä kaudella. Tämä tietenkin vetoaa minuun, koska varhaisteini-iältä alkaa olla ensimmäisiä kunnolla ja analyyttisesti erottelukykyisiä esteettisiä muistikuvia. Kotikadun ohella Vuoroin vieraissa on myös mainio aikamatka reilun parinkymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, tällä kertaa eritoten Sörnäisiin ja Vallilaan (siinä missä alkuvaiheen Kotikadulla tunnetusti pyörittiin tiiviisti Johanneksenkirkon tuntumassa).

Pekka Milonoffin ohjaama Vuoroin vieraissa on monin tavoin paljon kauniimpi kuin Johanna Vuoksenmaan ohjaama, niin ikään suosittu Tahdon asia (2005), johon sitä on näennäisen helppo verrata. Vuoroin vieraissa aloitti Ylen Kotikatsomo-ohjelmapaikan kausidraamojen aikakauden, johon jatkumoon myös Tahdon asia on tehty. Voi olla, että Tahdon asia estetisoituu vuoteen 2025 mennessä, mutta kun katsoin sen viime kesänä, koin puistatuksia paitsi sarjan femme fatale Marianne Jylpyn (Satu Paavola) piukoista housupuvuista myös ihan vain siitä, miten ankeita ja ikäviä ihmisiä kaikki sarjan hahmot (toisilleen tai miksei itselleenkin) olivat.

Tahdon asia on inhorealistinen, Vuoroin vieraissa sen sijaan lähestyy sekoilevia ja rasittaviakin hahmojaan inhimillisellä lämmöllä. Sarjassa on vain harvoja hahmoja, joita ei kykene sympatiseeraamaan yhtään. Sekä pettäjiä että petettyjä (tai vuorostaan pettäviä) pystyy jollain tasolla ymmärtämään. Menemiset ja tulemiset on sommiteltu taidokkaasti kuin parhaissa farsseissa ainakin, mutta kiirettä ei silti pidetä.

Kahta viimeistä jaksoa katsellessani tajusin, että Vuoroin vieraissa on pohjavireeltään varsin tšehovilainen sarja – mikä on tietyssä mielessä vain luontevaa, onhan sen taustaensemblella KOM-teatterilla pitkät perinteet juuri Tšehovin tulkitsemisessa ja päivittämisessä. Myöskään Tšehovin näytelmien ja novellien hahmojen katkeransuloisten toilailujen, kaihoilujen ja ristiinlempimisten äärellä ei aina tiedä, itkeäkö vai nauraa. Monesta episodista Milonoffin ja Anna-Leena Härkösen käsikirjoittamassa sarjassa sopii todeta kuin lipevä kirjailija Trigorin kuolleesta lokista: ”Sopiva aihe pieneen kertomukseen.”

Niin ikään Tšehovin näytelmästä voisi olla peräisin Antin kiivailevalle tyttärelleen lausahtama tokaisu: ”Jos sä täydellisyyttä haluat, niin sitä sä saat odottaa hautaan asti. Ihminen yksinkertaisesti on risa. Mitään idylliä ei ole.”

Seuraavaksi sitten tunnelmasta toiseen ja katseluun Kiimaiset poliisit. Kiitos julkinen yleisradiopalvelu!

Korppi vie someäidin lapsen moskovalaismoraliteetissa

Korppi vie someäidin lapsen moskovalaismoraliteetissa

Näin eilen Andrei Zvjagintsevin kautta linjan kehutun moraliteetin Rakkautta vailla (2017). Yön yli nukuttuanikin häiritsee sen kiitellyn yhteiskuntakritiikin samanaikainen osoittelevuus ja ylimalkaisuus.

Riipaisevassa elokuvassa eroava aviopari riitelee 12-vuotiaan poikansa huoltajuudesta (jota kumpikaan ei erityisesti halua kontolleen) niin että lapsipolo kuulee kaiken ja katoaa pois jaloista. Seuraa organisoituja yrityksiä löytää poika. Viranomaiset eivät auta, mutta vapaaehtoisten etsintäpartio tekee parhaansa. Vanhemmat ovat edelleen ihan pihalla ja ryhtiä vailla vanhemmuudessaan. Väistelevällä isällä on jo seuraava lapsi seuraavan naisen kanssa tulossa, ynseä äiti hoitaa kauneuttaan ja somettaa somettamasta päästyään. Taustalla 2010-luvun masentavaa uutisantia ja Itä-Ukrainan sota. Äiti-Venäjä hölkkää juoksumatolla hyisessä maisemassa. Onpas kerrassaan!

Kuten seuralaiseni summasi omatkin aatokseni, Rakkautta vailla on ”kuin kaksituntinen versio siitä valistusmainoksesta, jossa korppi vie someäidin lapsen”.

Toisaalta Helsingin Sanomien arviossa ärsytti yhtä lailla epätarkkuus: nykyvenäläisen yhteiskunnan rakkaudettomuuden päätellään olevan hinta, joka on maksettava siitä, että ”kuilu länsimaiseen elämäntapaan on kuroutumassa umpeen”. Länsimaista elämäntapaa edustaa ilmeisesti siis punaviinin juominen ja kännykän räplääminen, ehkä myös kauneudenhoito. Toteamus on paitsi toiseuttava myös historiantajuton ja huolimaton – myös suhteessa elokuvan varsinaiseen sisältöön.

Jos jotain elokuvassa tuotiin monisyisesti ja huolellisesti esiin, juuri rakkaudettomuuden omavaraisuus ja sisäsyntyisyys paljon pidempänä jatkumona. Itselleni teoksen hienovireisin ja antoisin jakso oli vierailu neuvostoraunioissa – ja yhdenlainen neuvostoraunio toki on elokuvan eristäytynyt ja vainoharhainen isoäitikin, ”Stalin-mummo”, kuten ex-vävy häntä kutsuu.

Rakkautta vailla ei suinkaan ole kauttaaltaan tai edes sinänsä huono elokuva. Se voisi helposti olla vielä paljon pateettisempi. Alku ja loppu sulautuvat yhteen tyylikkäästi. Siinä on erittäin, erittäin hienoja ja taidokkaita kuvia. Valitettavasti olen toistaiseksi missannut Zvjagintsevin edellisen, niin ikään ylistetyn elokuvan Leviathan (2014), mutta toivottavasti se tulee vielä vastaan.

Silti uudessa elokuvassa ja sen saamassa ylistyksessä häiritsee se, että siitä on niin helppoa olla vaikuttunut. Vain kivisydän jaksaa narista epätarkkuudesta, kun tulvaportit aukaistaan kuvalla lohduttomasta pojasta kuuntelemassa vanhempiensa riitaa. Rakkautta vailla on eksemplaarinen kertomus, jonka voisi hyvin typistää sellaiseksi viraaliksi opettavaiseksi ja liikuttavaksi vinjetiksi, jota jaetaan Facebookissa. Siinä on selkeä moraali ja opetus. Tällaisia itsekkäiden aikuisten rumat avioerot ovat! Tai ainakin voisivat olla! Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa! Onhan se, ei voi väittää vastaan.

Kun vanhempien virheitä ja yhteiskunnan kovuutta hierotaan katsojan naamaan, on helppo asettua kaiken tämän yläpuolelle, liikuttua, kauhistua, palata elokuvista kotiin ja halata läheisiään vankkumattomalla rakkaudellisuudella.

Me emme ikinä nostaisi maljaa rakkaudelle ja selfieille! Syylliset sissään!

#MeToo – Miten eteenpäin?

#MeToo – Miten eteenpäin?

”Voiko taidetta erottaa / siitä joka kynää terottaa?”

(Ruger Hauer: Karmina Burana)

Jo syksyllä alkanut arvuuttelu Suomen harveyweinsteineista nytkähti kohti konkretiaa, kun Ylen ja Long Playn huolella taustoittama skuuppi Lauri Törhösen harjoittamasta laajamittaisesta seksuaalisesta ahdistelusta tuotiin julki. A-Studion lähetyksessä case Törhöseen liittymättä myös näyttelijä, tuottaja Heli Sirviö omalla nimellään ja naamallaan kertoi, miten tuli teatterikorkeakouluaikoinaan raiskatuksi ja miten hänen naispuolinen opettajansa ei järin rohkaissut tekemään tapauksesta poliisiasiaa. Törhösestä sinänsä oli varmasti ilmeisintä aloittaa, sen verran tunnistettavasti hänet oli yksilöity jo syksyn ”yleisen tason” keskustelussa: kovin montaa profiiliin sopivaa vaikutusvaltaista elokuvaprofessorismiestä kun ei pienen maamme elokuvalähihistoriasta löydy.

Yle Teema reagoi ripeästi vetämällä ohjelmistosta ja Areenasta tälle viikolle ohjelmoidut Törhösen 1980-luvun elokuvat Riisuminen (joka televisiosta ehätti tulla) ja Insiders. Insidersin jokunen vuosi sitten nähneenä tekisi mieli hekotella, että taiteellinen menetys katsojille ei ole aivan kohtuuton. Mutta entä jos olisi? Guardianissa pureskeltiin ansiokkaasti ja kriittisesti tällä viikolla, miten pitkään Roman Polanski on ollut euroelokuvaväen suosiossa, vaikka hänet sentään on tuomittu alaikäisen raiskauksesta jo vuosikymmeniä sitten. Woody Allenin yhteistyökumppanit alkavat vasta nyt vetäytyä, vaikka hyväksikäyttösyytöksiä Allenia vastaan on esitetty jo vuosia. Tulisiko meidän arvioida uudestaan näyttelijättäriään ahdistelleen Alfred Hitchcockin mestaruus? Entä Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa, jossa ohjaaja jätti ”taktisesti” kertomatta Maria Schneiderille, että ohjelmassa on anaaliraiskauksen kuvaus – koska halusi Schneiderin reaktion ”tyttönä, ei näyttelijänä”.

Bertoluccin perustelu on bullshittiä. Vielä suurempaa bullshittiä on Ylen jutussa esiintuotu Törhösen tokaisu leikkaaja Outi Hyytisen kertomuksessa:

Leikkaaja Outi Hyytinen muistaa Törhösen seuranneen häntä naistenhuoneeseen ja ottaneen peniksensä esiin, kun hän oli ykkösvuosikurssilaisena juhlissa. Hyytisen mukaan Törhönen antoi ymmärtää, että Hyytisen on suostuttava hänen seksikumppanikseen.

– Hän sanoi, että nyt kun olet elokuva-alalla, sinun täytyy oppia, millaista elämää se tarkoittaa, Hyytinen kertoo ja sanoo paenneensa vessasta.

Höpö höpö.

Elokuva-alalla, itse asiassa millään muullakaan alalla, toimiminen ja eläminen ei tarkoita seksuaalista ahdistelua, sen oikeuttamista tai sen kohteeksi joutumista. Taiteellisuus ja kyvykkyys eivät jakaudu sen mukaan, kuka kikkeliä heiluttaa ja kenelle sitä heilutellaan.

Yksikään taiteellinen prosessi, tuotanto tai koulutus ei vaadi seksuaalista ahdistelua, ei edes ”äärirajojen etsimisen/koettelun/rikkomisen” nimissä. Yksikään taiteilija ei ole syvällinen, luova eikä erityinen sen takia, että hän ahdistelee. Yksikään hyvä elokuva ei ole hyvä sen ansiosta, että se esineellistää naisen (tai miehen). Se saattaa olla hyvä siitä huolimatta, joskin vaakakupissa on alkanut painaa enemmän teoksen eettinen kestävyys. Jotkut kutsuvat sitä puritanismiksi, mutta en voi minkään sille, että kuittaan nyt höpsöttelynä ehkä vähemmän ja eri asioita kuin jotka saattoivat mennä läpi vielä kymmenen vuotta sitten. Ja sama pätee tietenkin rasistiseen huumoriin, jota on jälkeenpäin katsottuna kiusallisen paljon jopa muuten niin älykkäässä Studio Julmahuvissa.

Pidän silti vähän uuvuttavana tietä, jossa meidän olisi käytävä läpi koko tähänastinen elokuvahistoria ja sieltä pannaan julistettava ahdistelijoiden tuotannot. Pitäisikö minun katsojana kategorisesti boikotoida mainittuja ohjaajia? En tiedä! En haluaisi. Sen sijaan meidän on ehkä arvioitava niitä uusin silmin ja tiedostettava valtarakenteet, jotka ovat ahdistelun kulisseissa mahdollistaneet. Kollegat, opettajat, rahoittajat, jotka ovat kaiken hiljaisesti hyväksyneet. Rahan, vallan ja hierarkian roolin tässä kaikessa. Mystifioinnin ja tähtisumun mahdin. Kuinka monta lupaavaa naistekijää on luopunut urastaan jo opiskeluaikoina, kun ei ole halunnut sitoutua alalle, jonka ”käytännöt” ovat vahingoittavia? Ehkä vinouma tukirahojen ja toteutuneiden tuotantojen sukupuolijakaumassa (ja sen taustalla hakemusten vähäisyydessä) juontaa juurensa pidemmälle ketjussa.

On arvokasta, että ahdistelua kokeneet pääsevät ääneen. On tärkeää, että vuosikymmenten takaisiakin tapauksia tutkitaan, mutta ehkä keskeisintä ja rakentavinta olisi ajatella #MeToo-kampanjaa tulevaisuuteen suuntautuvana liikkeenä: Emme halua, että tällainen jatkuu entisellään. A-Studiossa Elina Knihtilä totesi, että Taideyliopiston teatterikorkeakoulun professorina hänellä on jo työnantajansa puolesta taatusti enemmän keinoja puuttua häirintään ja auttaa opiskelijoita kuin hänen edeltäjillään 1990-luvulla.

Uskon ja toivon, että luovilla aloilla on tällä hetkellä helpompaa ja tasa-arvoisempaa toimia kuin vielä 20 tai edes 10 vuotta sitten. Tekijä kuoli jo 60-luvun lopulla, kuolkoon seuraavaksi ahdistelija. Emme jää kaipaamaan.

 

Selkenevää

Selkenevää

Jatkan vielä kolmannen pienen postauksen verran viime viikosta puhuttanutta opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurilehtien ostotuen mullistusta.

Viimeksi valittelin, että keskustelu on edennyt tunnepitoisesti (myös omalta osaltani), koska tietoa ja läpinäkyvyyttä olisi voinut olla heti kättelyssä enemmän.

Tällä viikolla ministeriö onkin avannut päätöksiään ja sekä olevia että tulevia ratkaisuja kahdessa uutispostauksessa sivuillaan sekä vastauksessa kulttuurilehtipäätoimittajien mielipidekirjoitukseen. Tämä auttaakin huomattavasti tilanteen arvioimista.

OKM:n uutinen 19.12. Vähälevikkisten kulttuurilehtien saatavuutta edistetään

OKM:n uutinen 21.12. Vähälevikkisten kulttuurilehtien kirjastotilauksiin ratkaisu vuodelle 2018

Lähtökohdiltaan monimutkainen vyyhti siis selviää ja erityisesti kiitän jälkimmäisessä tiedotteessa tämän seikan nostamista esiin:

”Ministeriössä käynnissä olevassa selvityksessä on tähän mennessä alustavien tietojen mukaan ilmennyt, että tilaustuki on ollut tarpeellinen nimenomaan pienille tai keskisuurille kunnille. Isommille kunnille tilaustuki ei ole ollut yhtä välttämätön.”

Tämä onkin vastalausemyrskyn ja huolen ydin! Isommissa kunnissa onkin todennäköisemmin vaikkapa erikoiskirjakauppoja ja muita vastaavia kulttuurikeitaita sielun virkistykseksi (ja todennäköisesti myös kirjastojen määrärahatilanteissa on alueellista eroa). Siksi on huojentavaa kuulla, että tähän seikkaan erityisesti kiinnitetään huomiota.

Mitä digitalisoitumiseen tulee, elämme ilman muuta murroskautta. Verkossa tekstit tavoittavat lukijoita helposti, mutta itse nautin mielelläni lehdistä kokonaistaideteoksina, joissa yksittäisten klikattavien juttujen sijaan rakentuu ajateltuja kokonaisuuksia – usein vielä yhdistettynä kunnianhimoiseen taittoon ja kuvitukseen.

niin & näin julkaisee verkossa kaikki vertaisarvioidut artikkelit open access -hengessä heti kunkin numeron ilmestyessä sekä aina myös tukun muita juttuja (joista osa on tuotettu suoraan verkkoon). Muutkin tekstit tulevat kokonaisuudessaan verkkoon kahden vuoden embargolla, aivan lähiviikkoina siis päivittyy pengottavaksi vuoden 2015 sisältö arkistoomme!

Nyt vetäydyn joulunviettoon, johon sisältyy myös ankaraa väitöskirjan klousausyritystä. Kun saan opinnäytteen konmaritettua pois elämästäni tekemällä sen valmiiksi, minulla on jatkossa toivottavasti enemmän jaksamista ja aikaa päivittää tätä blogiakin. Palaamisiin siis toivottavasti useammin vuonna 2018!

Sitä ennen hyviä jouluflaneerauksia kaikille!

Viestinnästä ja läpinäkyvyydestä

Viestinnästä ja läpinäkyvyydestä

Tämä postaus on edellisen, kulttuurilehtien ostotuen lakkautusta käsitelleen postauksen jatkoa.

Aiemmin tällä viikolla Kultti ry. tiedotti OKM:n lakkauttavan äkisti kirjastoille tarkoitetun kulttuurilehtien ostotuen, mikä on ymmärrettävästi tyrmistyttänyt kulttuurilehtien tekijöitä, lukijoita ja muita sivistyksen ystäviä. Laadimme kulttuurilehtipäätoimittajakollegoidemme kanssa kannanoton ”Kirjastoille maksettavan kulttuurilehtien ostotuen lakkautus heikentää sananvapautta”, joka julkaistiin tänään Helsingin Sanomien mielipidepalstalla.

Samaan aikaan Ylen Kultakuume sekä omissa blogeissaan Reijo Valta ja Aleksis Salusjärvi ovat selvittäneet, mitä lakkautuksen taustalla oikein on. Ongelman – ja selvityksen tarpeen – ydin on, että nykyisellään tuki on pitkälti valunut välittäjäportaan taskuun, mikä luonnollisestikaan ei ole hyvä ja kestävä tilanne. Onko siis huudettu turhaan sutta, jos päätöksen takana on normaali virkamiesmenettely eikä poliittinen salajuoni, kuten Kultin tiedotteessa vihjataan?

Tilanne on hämmentävä eikä ratkaisussa ole ainakaan voittajia. Tietenkin kulttuurilehtiväki reagoi tunteella, koska saatavuus on jo nykyisellään ongelma ja herättää huolta ja turhautuneisuutta. Tässä maisemassa äkkilakkautus on raju ratkaisu.

Mutta ihmetellä täytyy viestinnän ja läpinäkyvyyden puutetta. Olisin halunnut kuulla ongelmista – eritoten välittäjäportaan roolista – heti kättelyssä enkä vasta lisäkyselyiden myötä. Rahoitusratkaisuihin ja niiden tulkintaan liittyy muutenkin aina paljon painopistealueiden, linjausten ja suoranaisen ohjauksen arvailua, josta ei läheskään aina onnistuta viestimään selkeästi.

Inhoan ”Ne tietää ketkä tietää” -kulttuuria. Jossakin tälläkin hetkellä joku ministeriön virkamies varmasti pyörittelee silmiään ja tuhahtelee, kun Kultti ja kulttuurilehtiväki on nostanut ostotuen lakkautuksesta äläkän, vaikka perimmäisenä jalona tarkoituksena on korjata ontuva systeemi. Mutta vaatisi aika paljon läpinäkyvyyttä ja kriisiviestinnällistä otetta, että saataisiin äkkilakkautus näyttäytymään eheyttävänä eleenä, varsinkin kun selvitys ei ole vielä valmis.

Unelmieni ministeriö olisikin toiminut proaktiivisesti niin, että nykymuotoinen tuki lakkautetaan ongelmallisena, mutta selvityksen ajaksi on jo valmiiksi ideoitu samalla summalla jokin pop-up-konsti – ja näistä toimista olisi viestitty yhtä jalkaa. Keskustelevuus on koko kulttuurikentän etu.

Kannamme huolta lukijoista, oli tukimuoto mikä hyvänsä detaljeiltaan.

Kuvituskuvassa maailman kenties syrjäisin kirjasto, Karhu-Korhosen kirjasto Lemmenjoen Jäkäläpäällä. Kyseinen kirjasto tuskin on ostotuen piirissä, mutta suosittelen siellä vierailemista joka tapauksessa.