Risat ihmiset vuoroin vieraissa

Risat ihmiset vuoroin vieraissa

Tehkää itsellenne palvelus – katsokaa hopusti Vuoroin vieraissa -sarja (1997) Yle Areenasta, jos ette ole jo katsoneet tai vaikka olisitte sen nähneet 20 vuotta sitten. Se on vielä saatavilla reilun kuukauden, ja minun piti laatia tämä blogaus jo varhemmin, mutta päädyin hidastelemaan ja säästelemään sarjaa, koska se on edelleen niin hyvä. Näin sarjan ensimmäistä kertaa tuoreeltaan kevättalvella 1997, jolloin olin nippa nappa 12-vuotias. Pidin siitä jo silloin, ehkä eniten Kari Hietalahden Reijo Remeksen vuoksi, mutta nyt se tietenkin kolahti eri tavalla ja uusilla tasoilla.

Sarja on kestänyt yllättävän hyvin aikaa ja nyt sitä katsoo ehkä uusin silmin: muistan, että 1990-luvun lopulla Tiina Lymin näyttelemän Elinan jatkuva tunnevellonta tuntui aivan extravaganzalta, että miten voi joku olla noin vaativa ja hankala, mutta nykyisessä self help -kulttuurissa se asettuu jo paljon tunnistettavampaan ja todentuntuisempaan lokeroon. Elina on tietenkin lapsellinen ja itsekeskeinen, mutta Eero Ahon näyttelemän Tonin ”rationaalisuus” näyttäytyy nyt luultavasti kylmempänä ja sarkastisempana kuin aikoinaan.

Kuluneet 20 vuotta tuntuvat eniten siinä, miltä kuvatun ikäiset ihmiset näyttävät: sarjan kolmekymppinen aviopari vaikuttaa nykymittakaavassa nelikymppiseltä ja Elinan viisikymppiset vanhemmat (omaa suhdemyllerrystään läpikäyvät Marja Packalénin vivahteikas Anneli ja Risto Tuorilan melankolinen Antti) kuusi- tai seitsemänkymppisiltä. Reijo Remes on aivan yhtä lutunen kuin 12-vuotiaan mielestä, mutta nyt en voi olla katsomatta hahmoa jonkinlaisena Ihmebantun ”häpäti”-miehen esiasteena.

Tiina Lymin paikoin sähäkkää frisyyriä lukuunottamatta sarja on esteettisesti ihana: se on taitavasti kuvattu ja pehmeästi valaistu, sen ysäri on sellaista ysärin loppupuolen herraskaista rustiikki- ja seilori-ysäriä, jota on Yle Areenassa saanut ihastella myös Kotikadun neljällä ensimmäisellä kaudella. Tämä tietenkin vetoaa minuun, koska varhaisteini-iältä alkaa olla ensimmäisiä kunnolla ja analyyttisesti erottelukykyisiä esteettisiä muistikuvia. Kotikadun ohella Vuoroin vieraissa on myös mainio aikamatka reilun parinkymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, tällä kertaa eritoten Sörnäisiin ja Vallilaan (siinä missä alkuvaiheen Kotikadulla tunnetusti pyörittiin tiiviisti Johanneksenkirkon tuntumassa).

Pekka Milonoffin ohjaama Vuoroin vieraissa on monin tavoin paljon kauniimpi kuin Johanna Vuoksenmaan ohjaama, niin ikään suosittu Tahdon asia (2005), johon sitä on näennäisen helppo verrata. Vuoroin vieraissa aloitti Ylen Kotikatsomo-ohjelmapaikan kausidraamojen aikakauden, johon jatkumoon myös Tahdon asia on tehty. Voi olla, että Tahdon asia estetisoituu vuoteen 2025 mennessä, mutta kun katsoin sen viime kesänä, koin puistatuksia paitsi sarjan femme fatale Marianne Jylpyn (Satu Paavola) piukoista housupuvuista myös ihan vain siitä, miten ankeita ja ikäviä ihmisiä kaikki sarjan hahmot (toisilleen tai miksei itselleenkin) olivat.

Tahdon asia on inhorealistinen, Vuoroin vieraissa sen sijaan lähestyy sekoilevia ja rasittaviakin hahmojaan inhimillisellä lämmöllä. Sarjassa on vain harvoja hahmoja, joita ei kykene sympatiseeraamaan yhtään. Sekä pettäjiä että petettyjä (tai vuorostaan pettäviä) pystyy jollain tasolla ymmärtämään. Menemiset ja tulemiset on sommiteltu taidokkaasti kuin parhaissa farsseissa ainakin, mutta kiirettä ei silti pidetä.

Kahta viimeistä jaksoa katsellessani tajusin, että Vuoroin vieraissa on pohjavireeltään varsin tšehovilainen sarja – mikä on tietyssä mielessä vain luontevaa, onhan sen taustaensemblella KOM-teatterilla pitkät perinteet juuri Tšehovin tulkitsemisessa ja päivittämisessä. Myöskään Tšehovin näytelmien ja novellien hahmojen katkeransuloisten toilailujen, kaihoilujen ja ristiinlempimisten äärellä ei aina tiedä, itkeäkö vai nauraa. Monesta episodista Milonoffin ja Anna-Leena Härkösen käsikirjoittamassa sarjassa sopii todeta kuin lipevä kirjailija Trigorin kuolleesta lokista: ”Sopiva aihe pieneen kertomukseen.”

Niin ikään Tšehovin näytelmästä voisi olla peräisin Antin kiivailevalle tyttärelleen lausahtama tokaisu: ”Jos sä täydellisyyttä haluat, niin sitä sä saat odottaa hautaan asti. Ihminen yksinkertaisesti on risa. Mitään idylliä ei ole.”

Seuraavaksi sitten tunnelmasta toiseen ja katseluun Kiimaiset poliisit. Kiitos julkinen yleisradiopalvelu!

Mainokset

Samurai Rauni Reposaarelainen ja väsähtänyt raiskauskuvasto

Tähän alkuun pitää kai lisätä trigger warningit: raiskauskuvasto, seksismi, seksuaalinen väkivalta

Tämä entry on pyörinyt mielessäni jo muutaman viikon, siitä lähtien kun näin Mika Rätön ohjaaman ja tähdittämän Samurai Rauni Reposaarelaisen R&A:ssa, mutta jotenkin kai odotin, että ”virallisissa” elokuva-arvioissa käsiteltäisiin arvioitavan teoksen etiikkaa. Toistaiseksi en ole kuitenkaan ainuttakaan tällaista arviota lukenut, vaan teosta joko naiivinpuoleisesti hehkutetaan kulttikamaksi tai sitten se dumataan tarkemmin määrittelemättömän yleisen sekopäisyyden vuoksi.

rauni
Samurai Rauni Reposaarelainen ja… eeeh onko tämä nyt ihan hyvä idea

Itse olin syvästi pettynyt. Olisin niin kovin halunnut pitää elokuvasta. Edellytykset olivat olemassa, ja elokuvan nähtyänikin lasken sen ansioiksi visuaalisen mielikuvituksellisuuden ja ennen kaikkea siitä välittyvän yhdessä tekemisen ilon. Kunpa talkoohengessä olisi uhrattu käsikirjoitukseenkin vielä pari ylimääräistä tuumailukierrosta.

Koko kerronnan kehikko on nimittäin täysin kestämätön ja kaukana omaperäisestä, kun siitä riisutaan näennäisen villi reposaarelainen eksentrisyys.

Jatka lukemista ”Samurai Rauni Reposaarelainen ja väsähtänyt raiskauskuvasto”

Niinku nuori Kristiina Halkola tiedäks mitä tarkotan

En ole ehtinyt työ- ja n&n-kiireiltä taaskaan juuri päivittää blogia, mutta joskus pöytälaatikossa muhii jotain niin kauan, että se nouseekin ajankohtaiseksi. Minun piti jo maaliskuussa kirjoittaa Lapualaismorsiamesta Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperan 50-vuotismuisteloiden johdosta, mutta se… jäi. Nyt Lapualaismorsian lähetettiin YLE Teemalta, ja se on katsottavissa Areenassa kuukauden ajan. Suosittelen:

lapualaismorsian

Jatka lukemista ”Niinku nuori Kristiina Halkola tiedäks mitä tarkotan”

Fassbinder ja RAF

Blogini lyhyen historian silmäillyin postaus on eilinen neggistelyni. Vaikka asia on tärkeä, suksee mietityttää, sillä perustin blogin alun perin fiilistelyä, en ränttäystä varten (kriittisyyttä ja kritiikkiä tietenkään poissulkematta!). Niinpä jaan vastapainoksi täälläkin puolella kirjoituksen (kuvineen päivineen – kuvatoimituksesta on kiittäminen kyllä festivaalia), jonka laadin alun perin DocPoint-festivaalin blogia varten. A German Youth -elokuvan ensi viikon lauantain näytös näyttää olevan loppuunmyyty, mutta torstain näytökseen on kai vielä lippuja. Etsiytykää sen äärelle. Ja Fassbinderinkin.

Ja eilisen postauksen perään on kai pakko huomauttaa, että elokuvafestivaalien eri julkaisualustoille tuotan ilomielin sisältöä talkoohengessä vapaalippupalkalla [silmää iskevä emoji tähän]

Alaston Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) koskettelee itseään ja itkee puhelimeen ”heidän” kuolleen. ”He” olivat Stammheimin vankilassa oikeudenkäyntiä odottaneet Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristit Andreas Baader (1943–1977),Gudrun Ensslin (1940–1977) ja Jan-Carl Raspe (1944–1977), jotka löydettiin hengettöminä vankiselleistään sen jälkeen, kun RAF:in yritys vapauttaa heidät kaappaamalla Lufthansan lentokone epäonnistui.

Jatka lukemista ”Fassbinder ja RAF”

DocPoint-tärpit

Tammikuu on inhokkikuukauteni. Joulut on jouluttu, jäljellä on vain kylmyys ja pimeys, kieltäymys ja härkäviikot. Onneksi on valonpilkkuna DocPoint, joka tänä vuonna kattaa laatudokkareita festarikansalle tammikuun viimeiseksi viikoksi. Ohjelmisto tarjoaa näkökulmia niin hoiva-asioihin, pakolaisiin, kameleihin kuin Elvis-impersonaattoriin. Itse en aikataulusyistä näe aivan kaikkia niitä elokuvia, joita haluaisin, mutta eritoten mielenkiintoni sekä suositukseni kohdistuvat seuraaviin:

Jatka lukemista ”DocPoint-tärpit”

Elokuvasattumuksia 2015 pt II

Kävin uudelleen läpi viime vuoden elokuvalistauksiani ja yritin ynnäillä statistiikkaa. Jouduin yllättymään: viime vuonna näin enemmän yhdysvaltalaisia kuin ranskalaisia elokuvia. En ole aiemmin pitänyt kirjaa, mutta näppituntumalla sanoisin, että yleensä voimasuhteet menevät toisin päin. Tähän vaikutti ennen kaikkea maaliskuuhun jatkunut oleiluni Washington D.C.:n tuntumassa: vietin loppuvaiheessa tiuhasti aikaa lempipaikassani, AFI:n (American Film Institute) Silver Springin teatterissa ja tammikuun lopulla kävin Sundancessa. Tuli siis nähtyä niin amerikkalaisia klassikoita kuin uusinta indietäkin (jota oli tarjolla runsaasti myös R&A-festareilla). Loppuvuodesta painotus jatkui, kun innostuin viime metreillä KAVI:n Altman-sarjasta.

Jatka lukemista ”Elokuvasattumuksia 2015 pt II”

Hämmentävä Lumikuningatar

Vuodenvaihteen juhlinta ei koitunut liialliseksi rasitukseksi, joten aloitin uuden elokuvavuoden komeasti katsomalla Orionissa Päivi Hartzellin kirjoittaman ja ohjaaman Lumikuningattaren (1986). Jostain käsittämättömästä syystä näin sen ensimmäistä kertaa vasta nyt. Olen ollut ratkaisevasti liian pieni (yksivuotias) sen ensi-illan aikoihin ja muistelen katsoneeni muutenkin kersana enemmän piirrettyjä kuin näyteltyjä lastenelokuvia. Paitsi Chapliniin olin aivan rakastunut 6-vuotiaana.

Tämä vahinko kannatti kuitenkin korjata. Olin häkeltynyt, miten rohkea ja valovoimainen Hartzellin 30 vuotta vanha elokuva on – 80-luvun suomalaiseksi elokuvaksi visuaalisesti heleä ja lastenelokuvaksi nykymittapuulla taas uskaliaan monimielinen ja älyllinen.

Jatka lukemista ”Hämmentävä Lumikuningatar”