Selkenevää

Selkenevää

Jatkan vielä kolmannen pienen postauksen verran viime viikosta puhuttanutta opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurilehtien ostotuen mullistusta.

Viimeksi valittelin, että keskustelu on edennyt tunnepitoisesti (myös omalta osaltani), koska tietoa ja läpinäkyvyyttä olisi voinut olla heti kättelyssä enemmän.

Tällä viikolla ministeriö onkin avannut päätöksiään ja sekä olevia että tulevia ratkaisuja kahdessa uutispostauksessa sivuillaan sekä vastauksessa kulttuurilehtipäätoimittajien mielipidekirjoitukseen. Tämä auttaakin huomattavasti tilanteen arvioimista.

OKM:n uutinen 19.12. Vähälevikkisten kulttuurilehtien saatavuutta edistetään

OKM:n uutinen 21.12. Vähälevikkisten kulttuurilehtien kirjastotilauksiin ratkaisu vuodelle 2018

Lähtökohdiltaan monimutkainen vyyhti siis selviää ja erityisesti kiitän jälkimmäisessä tiedotteessa tämän seikan nostamista esiin:

”Ministeriössä käynnissä olevassa selvityksessä on tähän mennessä alustavien tietojen mukaan ilmennyt, että tilaustuki on ollut tarpeellinen nimenomaan pienille tai keskisuurille kunnille. Isommille kunnille tilaustuki ei ole ollut yhtä välttämätön.”

Tämä onkin vastalausemyrskyn ja huolen ydin! Isommissa kunnissa onkin todennäköisemmin vaikkapa erikoiskirjakauppoja ja muita vastaavia kulttuurikeitaita sielun virkistykseksi (ja todennäköisesti myös kirjastojen määrärahatilanteissa on alueellista eroa). Siksi on huojentavaa kuulla, että tähän seikkaan erityisesti kiinnitetään huomiota.

Mitä digitalisoitumiseen tulee, elämme ilman muuta murroskautta. Verkossa tekstit tavoittavat lukijoita helposti, mutta itse nautin mielelläni lehdistä kokonaistaideteoksina, joissa yksittäisten klikattavien juttujen sijaan rakentuu ajateltuja kokonaisuuksia – usein vielä yhdistettynä kunnianhimoiseen taittoon ja kuvitukseen.

niin & näin julkaisee verkossa kaikki vertaisarvioidut artikkelit open access -hengessä heti kunkin numeron ilmestyessä sekä aina myös tukun muita juttuja (joista osa on tuotettu suoraan verkkoon). Muutkin tekstit tulevat kokonaisuudessaan verkkoon kahden vuoden embargolla, aivan lähiviikkoina siis päivittyy pengottavaksi vuoden 2015 sisältö arkistoomme!

Nyt vetäydyn joulunviettoon, johon sisältyy myös ankaraa väitöskirjan klousausyritystä. Kun saan opinnäytteen konmaritettua pois elämästäni tekemällä sen valmiiksi, minulla on jatkossa toivottavasti enemmän jaksamista ja aikaa päivittää tätä blogiakin. Palaamisiin siis toivottavasti useammin vuonna 2018!

Sitä ennen hyviä jouluflaneerauksia kaikille!

Mainokset

Viestinnästä ja läpinäkyvyydestä

Viestinnästä ja läpinäkyvyydestä

Tämä postaus on edellisen, kulttuurilehtien ostotuen lakkautusta käsitelleen postauksen jatkoa.

Aiemmin tällä viikolla Kultti ry. tiedotti OKM:n lakkauttavan äkisti kirjastoille tarkoitetun kulttuurilehtien ostotuen, mikä on ymmärrettävästi tyrmistyttänyt kulttuurilehtien tekijöitä, lukijoita ja muita sivistyksen ystäviä. Laadimme kulttuurilehtipäätoimittajakollegoidemme kanssa kannanoton ”Kirjastoille maksettavan kulttuurilehtien ostotuen lakkautus heikentää sananvapautta”, joka julkaistiin tänään Helsingin Sanomien mielipidepalstalla.

Samaan aikaan Ylen Kultakuume sekä omissa blogeissaan Reijo Valta ja Aleksis Salusjärvi ovat selvittäneet, mitä lakkautuksen taustalla oikein on. Ongelman – ja selvityksen tarpeen – ydin on, että nykyisellään tuki on pitkälti valunut välittäjäportaan taskuun, mikä luonnollisestikaan ei ole hyvä ja kestävä tilanne. Onko siis huudettu turhaan sutta, jos päätöksen takana on normaali virkamiesmenettely eikä poliittinen salajuoni, kuten Kultin tiedotteessa vihjataan?

Tilanne on hämmentävä eikä ratkaisussa ole ainakaan voittajia. Tietenkin kulttuurilehtiväki reagoi tunteella, koska saatavuus on jo nykyisellään ongelma ja herättää huolta ja turhautuneisuutta. Tässä maisemassa äkkilakkautus on raju ratkaisu.

Mutta ihmetellä täytyy viestinnän ja läpinäkyvyyden puutetta. Olisin halunnut kuulla ongelmista – eritoten välittäjäportaan roolista – heti kättelyssä enkä vasta lisäkyselyiden myötä. Rahoitusratkaisuihin ja niiden tulkintaan liittyy muutenkin aina paljon painopistealueiden, linjausten ja suoranaisen ohjauksen arvailua, josta ei läheskään aina onnistuta viestimään selkeästi.

Inhoan ”Ne tietää ketkä tietää” -kulttuuria. Jossakin tälläkin hetkellä joku ministeriön virkamies varmasti pyörittelee silmiään ja tuhahtelee, kun Kultti ja kulttuurilehtiväki on nostanut ostotuen lakkautuksesta äläkän, vaikka perimmäisenä jalona tarkoituksena on korjata ontuva systeemi. Mutta vaatisi aika paljon läpinäkyvyyttä ja kriisiviestinnällistä otetta, että saataisiin äkkilakkautus näyttäytymään eheyttävänä eleenä, varsinkin kun selvitys ei ole vielä valmis.

Unelmieni ministeriö olisikin toiminut proaktiivisesti niin, että nykymuotoinen tuki lakkautetaan ongelmallisena, mutta selvityksen ajaksi on jo valmiiksi ideoitu samalla summalla jokin pop-up-konsti – ja näistä toimista olisi viestitty yhtä jalkaa. Keskustelevuus on koko kulttuurikentän etu.

Kannamme huolta lukijoista, oli tukimuoto mikä hyvänsä detaljeiltaan.

Kuvituskuvassa maailman kenties syrjäisin kirjasto, Karhu-Korhosen kirjasto Lemmenjoen Jäkäläpäällä. Kyseinen kirjasto tuskin on ostotuen piirissä, mutta suosittelen siellä vierailemista joka tapauksessa.

Kokeellinen kerronta – riemu vai riesa?

Kokeellinen kerronta – riemu vai riesa?

Olen taas jatkanut väitöskirjaani millimetri kerrallaan, mikä on enimmäkseen tuskallista, koska kaikessa itsekriittisyydessäni ja rimakauhussani en juurikaan ikinä tavoita flow-tilaa vaan pikemmin möyrin aina epäilyn mustissa syövereissä. Mutta se siitä.

Eilen muokkasin tutkimustekstiksi muistiinpanojani kirjallisesta dynamiikasta ja palasin taas sellaisten arvotusten ja asenteiden äärelle, jotka ovat askarruttaneet minua jo melkein kymmenen vuotta, aina perusopintojeni loppukaarteesta lähtien. Aloin kirjoittaa niistä Facebook-postausta, mutta päätinkin sitten vuodattaa pohdinnot blogiin. Tässä on kylläkin se riski, että kevyen ja mahdollisimman yleistajuisen blogikirjoittelun nimissä tulen suoristaneeksi mutkia liikaa tai olleeksi jotenkin muuten ylimalkainen. Pahoittelut jo etukäteen!

Venäläinen formalisti Viktor Šklovski (1917) tunnetusti painottaa vastaanoton vaikeuttamista ja hidastamista keskeisenä taiteen keinona (mikä tietenkin johtaa vieraannuttamisen traditioon Brechtistä Godardiin). Palautuuko Šklovskiin ajatus kokeellisesta kerronnasta jonain vihamielisenä, lähestymiskelvottomana häkkyränä? Missä ilo? Šklovski itse alleviivaa vaikeuttamisen nimenomaan palauttavan ”elämäntunteen”, kun automatisoitunut havainto pistetään länkkä lönkkä.

Omilla tahoillaan niin jälkistrukturalisti Roland Barthes (1970, 1973) kuin reseptioesteetikko Wolfgang Iser (1972) kirjoittavat monimutkaisempiin ja lukijaa osallistaviin teksteihin sisältyvästä nautinnosta, aktiivisuudesta ja luovuudesta. Iser muovailee keskimääräisen kirjallisen dynamiikan Kultakutri-periaatteen: tylsyys ja työläys muodostavat rajat, joiden toisella puolen lukija jättää leikin kesken. Jos teksti on liian helppo tai liian vaikea, se ei houkuta. Barthesin readerly—writerly-kahtiajaossa taas siekailematta liputetaan radikaalisti kokeellisemman kirjoituksen puolesta.

Tuntumani on, että kokeellisen kerronnan mahdollisista mielihyvävaikutuksista ei kirjoita monikaan kertomuksentutkija. Jälkiklassinen kertomuksentutkimus, varsinkin kognitiivisesti suuntautunut, kyllä käsittelee haastaviakin rakenteita, mutta premissi on lukijan halu helppoon ja tunnistettavaan. Muutoin keskenään vastakkain asettuvat nykynarratologit Brian Richardson (2006) ja Jan Alber (2009) kirjoittavat molemmat lähinnä negatiivisista tuntemuksista, joita luonnottomat tai mahdottomat kertomukset lukijassa herättävät.

Miksi aina huoli, nihkeys ja käsienvääntely edellä?

Ja, eritoten: kuinka akkuraatti tai realistinen on jälkiklassisen kertomuksentutkimuksen maalaama kuva, jossa keskiverto lukija vain mystisesti ”kohtaa” kokeellisia tekstejä ja ”joutuu” kognitiivisesti kamppailemaan niiden kanssa parhaansa mukaan kuin jokin antiikin sankari väijytyksen uhrina kapeassa solassa? Väitän, että nykyisessä viihteellistyneiden valintojen maailmassa yksikään sielu ei kohtaa kokeellista kerrontaa, ellei erikseen etsiydy sen pariin joko mielihyvikseen tai työn puolesta (jolloin epäilemättä jokin motivaatio on ohjannut vaikkapa — hypoteettisesti — työskentelemään kotimaisen mediataiteen levityskeskuksessa).

Eihän nyt ketään sidota tuoliin ja pakoteta silmät levällään ottamaan vastaan haastavaa ja kokeellista kerrontaa ja sitten demonisesti nauraen läpsytellä käsiä, että siinäpä, Uolevi, koetapa nyt kognitiivisesti mäppäillä ja meikata senssiä tästäkin suhrusta!

Kyllä siinä joku muu juju on, jokin esteettinen mieltymys.

(Kokonaan toinen huolipuheen aihe on, mikä sitten on tarpeeksi kokeellista taidetta)

Tämän merkinnän taustalla lymyää seuraavia kirjoitteita:

Alber, Jan 2009: ”Impossible Storyworlds—and What to Do with Them.” StoryWorlds. A Journal of Narrative Studies, Volume 1, 2009, 79–96

Barthes, Roland 1970/2000: S/Z. Éditions du Seuil. Paris.

—- 1973/1994: Le plaisir du texte. Éditions du Seuil. Paris.

Iser, Wolfgang 1972: ”The Reading Process. A Phenomenological Approach.” New Literary History, Vol. 3, No. 2, 279–299.

Richardson, Brian 2006: Unnatural Voices. Extreme Narration in Modern and Contemporary Fiction. Ohio State University Press. Columbus.

Šklovski, Viktor 1917/2004: ”Taiteesta – keinona. (Iskusstvo kak prijom)” Suom. Timo Suni. Teoksessa Venäläinen formalismi. Antologia. Toim. Pekka Pesonen & Timo Suni. SKS. Helsinki.

Mielikuvitusystäväni SKAM-Noora

Mielikuvitusystäväni SKAM-Noora

Varoitus: tekstissä ruoditaan SKAMin sisältöä tavalla, joka spoilaa kakkoskauden, jos et ole sitä vielä nähnyt.

Blogi jäi taas, koska olen kirjoittanut kaikkialle muualle, tehnyt töitä, toimittanut lehteä, matkustanut ja tarttunut vihdoin uudestaan väitöskirjaani. En siis lupaa jatkossakaan kuin tällaisia hajanaisia huudahduksia.

Koska muutkin, minäkin katsoin SKAMin. Onhan se loistava. Tulisipa jo neljäs kausi! Sitä ennen voi onneksi opiskella, mitä ihmettä merkitsee kaikki se vouhotus bussibileistä, kiitos julkinen palvelu tämänkin selvittämisestä!

Mutta abibussia enemmän minua hämää Nooran hahmo. Kun aloin katsoa ykköskautta, vitsailin fb:ssä, että kiva sarja, mutta mitä tuo yksi kolmekymppinen tekee teinien joukossa. Kaikki Noora-fanit vakuuttivat, että minun pitää katsoa kakkoskausikin, niin ymmärrän Nooraa paremmin. Katsoin enkä vieläkään ymmärrä.

Tietenkin olen aivan rakastunut Nooraan. Kaikkihan ovat. Olen vähän kateellinen heille, jotka ovat saaneet Nooran tulokseksi ”Kuka olisit SKAMissa?” -testeistä. Itse sain tuloksen ”Olet Sana” ja kiusaannuin, koska minä en ole Sana. Ihailen Sanaa suunnattomasti, mutta kulttuuriappropriaatiotutka hälyttää. Ei minulla ole samoja kokemuksia kuin norjalaisella ruskealla tytöllä eikä voikaan olla. Eniten pelkäsin olevani Vilde, koska olen, vähän. Mutta Sana on mahtava!

Vaan takaisin Nooraan. Kaikkien salaa himoitsema ”Olet Noora” -tulos on vähän kuin se, että pienenä leikin parhaan ystäväni kanssa Madonnaa ja Sabrinaa. Hän oli Madonna, minä Sabrina. Ymmärsin, että Madonna oli kultamitali, Sabrina hopea-. Noora on kultamitali.

Nooraa ei ole olemassa. 

noora3

Tietenkään ketään sarjan hahmoista ei ole olemassa, sillä he ovat fiktiota. Mutta Noora aivan erityisesti.

Olin ala-asteella vähän kuin Chris, siis ei Penetrator-Chris vaan tyttö-Chris, pyylevä ja rempseä. Haaveilin, että kun olen lukiossa, olisin yksiselitteisesti ihana (niin kuin Noora). No, en ollut. Olin varmaan jokin Chris-Vilde hybridi.

(Chrisistä täytyy vielä erikseen tähän kirjata: hahmon käsittely on tähän mennessä suurin pettymykseni kaikessa fatsheimauksessaan. Miten samassa sarjassa, jossa piirretään kokonainen ja ennakkoluuloton kuva homoseksuaaleista, rodullistetuista ja bipolaarisesta mielialahäiriöstä kärsivistä, voidaan typistää ylipainoinen tyttö vain ja ainoastaan comic relief -hahmoksi, joka näytetään koko ajan syömässä ja jonka rakkauselämää kuvataan myös vitsikkyys edellä? Niin toivon, että tähän tulee parannus.)

Teiniajan päiväkirjani olisivat mehukasta materiaalia päiväkirjaklubeille siinä missä kaikkien muidenkin. Olin nolo teini, koska kaikki ovat. Olin emotionaalisesti hukassa, koska kaikki ovat. Olen itse asiassa edelleenkin aika epävarma ihminen, mutta niin ovat taatusti monet muutkin. Kolmekymppisenä kuitenkin on jo sisäistänyt ”fake it ’til you make it” -taian ja samalla osaa ehkä jotenkin handlata ihastusjuttuja ja ihmissuhteita, parhaassa tapauksessa. Eikö olisi siistiä, jos voisi elää teini-iän uudestaan aikuisuuden suvereniteetilla ja harkintakyvyllä? Olisi tarpeeksi pokkaa sanoa vastaan epäreiluissa tilanteissa, osaisi ehkä pitää coolinsa tai jos ei osaisi, voisi pelastautua niistäkin tilanteista jotenkin aikuismaisen itseironisesti.

Minulla on kaksi teoriaa Noorasta:

  1. Hän on kolmekymppinen, joka on onnistunut toteuttamaan äsken kuvaamani haaveen: palaamaan aikakoneella lukioikään ja tekemään kaiken paremmin ja stylemmin.
  2. Häntä ei oikeasti ole olemassa edes sarjan tarinamaailmassa, vaan Noora on muiden tyttöjen kollektiivisen mielikuvituksen tuotetta, jonkinlainen fyysillistymä kaikkien tyttöjen haaveominaisuuksista. Se oman elämäsi teatterikuiskaaja, joka osaa ja uskaltaa nimittää yksipuolista julmaa ihastustasi munakarvattomaksi kusipääksi, kun hän on juuri lytännyt itsetuntosi ja sinusta ei ole puolustautumaan itse etkä löydä sanoja.

noora2

Niin paljon kuin Nooraa rakastankin, minulla on kolmaskin havainto: Noora on Mikki Hiiri.

Mikki Hiiri on ärsyttävän neuvokas ja täydellinen. Mikki Hiiri ratkaisee pulmat kun Aku Ankka vielä kilaroi ja sählää. Mikki Hiiren setti pysyy aina kasassa.

Nooralla on issuensa ja historiansa. Mutta otetaan vaikka kakkoskauden draaman kulminaatio: Nooran ja Williamin rakkauteen tulee mutkia matkaan, kun Noora uskoo päätyneensä kännissä sänkyyn Williamin veljen kanssa. (Ensin on huomautettava, että tämä on suunnilleen ainoa kerta, kun Noora on rankasti päihtynyt koko sarjassa – Eva ja Vilde kännihäpäistään armotta useammin.) Tietenkään hän ei ole lopulta tehnyt mitään tuomittavaa, mutta sitä ennen hän osoittaa mikkihiirimäistä neuvokkuutta nappaamalla väärintekijältä tunnustuksen nauhuriin ja lukemalla ulkomuistista lakipykäliä alaikäisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. (Ja tämä on hienoa, Norjan poliisikin kiittää, eikä suotta!)

Noora on niin täydellinen, että hän on välillä epäreilu. Koko Nooran ja Vilden välinen kommunikaatio on lähtöasetelmiltaan alentuvaa ja kohtuutonta. Noora ojentaa Vildeä itsetunto-ongelmista ja epävarmuudesta mutta vetää samalla välistä tämän ihastuksen. Vastakkainasettelu on julma: kun Noora on epävarma ja sieluntuskissa, hän osaa tehdä senkin coolisti, vetäytyy entistä enemmän cooliin kuoreensa, on vaikeasti tavoiteltava, ei tilitä. Kun Vilde on epävarma, hän lähettää biljoona noloa viestiä ja miettii, pitäisikö jättää perunat syömättä.

skammeme

#jesuisvilde

Mutta silti, silti ostin lentokentältä Cliniquen huulipunaa, koska Noorallakin on. Ehkä joskus voin olla yhtä cool kuin norjalainen fiktiivinen 17-vuotias. Mutta yritän liikaa, en voi olla Noora. Olen vain nolo kolmekymppinen muija Vallilasta.

tytti17

Voihan SKAM.

Mutta hei:

ALT ER LOVE.

 

 

 

Niinku nuori Kristiina Halkola tiedäks mitä tarkotan

En ole ehtinyt työ- ja n&n-kiireiltä taaskaan juuri päivittää blogia, mutta joskus pöytälaatikossa muhii jotain niin kauan, että se nouseekin ajankohtaiseksi. Minun piti jo maaliskuussa kirjoittaa Lapualaismorsiamesta Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperan 50-vuotismuisteloiden johdosta, mutta se… jäi. Nyt Lapualaismorsian lähetettiin YLE Teemalta, ja se on katsottavissa Areenassa kuukauden ajan. Suosittelen:

lapualaismorsian

Jatka lukemista ”Niinku nuori Kristiina Halkola tiedäks mitä tarkotan”

Snadisti suspektit laulut I

Snadisti suspektit laulut I

Olen nyt vuoden asunut tilavammin kuin koskaan aikuisiällä. Niinpä viimein tänä kesänä otin luokseni vanhan rakkaan pianoni, joka oli jäänyt lapsuudenkotiini. Tämä on iloista, sillä musisointi lievittää stressiä tehokkaammin kuin juuri mikään muu. Soitan toki vaimennuspedaali pohjassa, mutta kylläkin laulan samalla. Anteeksi naapurit! Olen ottanut nuorempana laulutunteja, mutta pianistina olen itseoppinut – voin kertoa siitä joskus lisää, jos innostun muistelemaan musiikkiluokkanuoruuttani. Valitettavasti en osaa säestää klassisia liedejä (en ehdi vauhdissa kiinnittää tarpeeksi huomiota vasempaan käteeni ja f-avaimen tulkintaan, periaatteen tiedän kyllä), mutta sointuihin perustuva vapaa säestys toimii. Niinpä olen Suuri toivelaulukirja -pianisti. Minulla on ne kaikki! Paitsi ei useimpia niistä ei-numeroiduista, mielestäni apokryfisistä osista.

Olen soittanut ja laulanut toivelaulukirjat niin moneen kertaan läpi näiden vuosien aikana, että niitä paahtaessa on jäänyt aikaa syventyä sanoihinkin. Jotkut laulut ovat erityisen häiritseviä. Ajattelin, että niissä voisi olla ainesta tee-se-itse-kulttuurintutkimuksellisiin minianalyyseihin, ehkä samaan dekonstruktiiviseen tapaan, jolla Mikko Lehtonen kyseenalaistaa Merkitysten maailmassa (1996), onko ”Ikkunaprinssi”-iskelmän puhujan mielestä nyt hyvä vai huono asia, jos prinssillä on pienet viikset.

Ja olen ymmärtänyt, että pop-sanoitusten eetoksen puntarointi on just nyt kuuminta hottia, joten miksen mäkin vois testaa – ees tän yhen kerran vaan.

Jatka lukemista ”Snadisti suspektit laulut I”

Questionnaire de Proust

Koska edellinen (meta-)postaus liikkui paikoin jotenkin synkähköissä sävyissä, oli tarkoitus keventää tunnelmaa eräällä kesäklassikolla. Mutta bussin netti toimi eilisiltana vain pätkittäin, en päässyt kunnolla käsiksi haluamaani aineistoon. Kaivoin siis draftinaftaliinista klassisen Proust-kyselmän:

Jatka lukemista ”Questionnaire de Proust”