Gaters gonna gate (eli oma Oneiron-jatko-osani)

Disclaimer: Tähän keskusteluun ei pitäisi tuottaa enää yhtä ainutta whitesplainaavaa kirjallisuustätipuheenvuoroa (kuten valkoinen mies meille valkoisille tädeille mansplainasi ansiokkaasti – ei vaan, se on hyvä kirjoitus, asetelma vain on vitsikäs, koska se on!).

Mutta en voi olla tuottamatta, vaikka sitä ei ole pyydetty eikä sitä kaivata.

Jatka lukemista ”Gaters gonna gate (eli oma Oneiron-jatko-osani)”

Musidoran muikeat mulkoilut

Oneiron-gate jäi sen verran vielä pyörimään mieleen, että saatanpa kirjoittaa aiheen tiimoilta vielä toisenkin postauksen (ja laajentaa keskustelua tämän yhden teoksen ympäriltä muihin suuntiin) – mutta katsotaan, ehdinkö ja jaksanko.

Sillä välin haluan kiireesti taas suositella Orionin ohjelmistoa – ei, meillä ei ole blogiyhteistyötä, Eerikinkadun aarre vain on ollut minulle suurin syy muuttaa Helsinkiin. Nykyään tarjontaa täydentävät ilahduttavasti myös WHS Teatteri Union (vielä ehtii heti tänään tai nyt viikonloppuna tsekata huikean The Duke of Burgundyn) ja Kino Sheryl, joissa pitäisi itsekin käydä ahkerammin. Kino Engelkään ei taida ihan vielä olla remontissa, Korjaamo Kino taas avasi ovensa aivan vastikään, Rivieraa vielä odotellaan. On siinä cinéfiilillä säpisemistä!

Niin siis, se suositus. Louis Feuilladen satavuotiaan jännärisarjan Les Vampires pystyy kyllä katsomaan jyytuubista, mutta nyt se olisi nähtävillä kauniina 4K-restaurointina.

Jatka lukemista ”Musidoran muikeat mulkoilut”

Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron

En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa, koska olen yrittänyt kiriä rästihommia kiinni ja tuottaa tekstejä toisaalle, moniaalle. Mutta Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogin tämäniltapäiväinen postaus viritti halun kirjallisuudellisuuskommentointiin. Hubara siis kritisoi Laura Lindstedtin Finlandia-palkittua Oneironia kulttuurisesta omimisesta: Lindstedtillä ei olisi valkoisena suomalaisena naisena ollut oikeutta kirjoittaa (esimerkiksi) New Yorkin juutalaisen naisen anorektisesta elämästä ja taiteesta.

Koen pientä epämukavuutta tämän vastineen kirjoittamisesta, koska alkuperäinen teksti positioi itsensä kritiikin yläpuolelle, ainakin jos kritisoija on vääränlainen. Olen itse enemmistöä, valkoinen suomalainen cis-nainen. Kirjallisuudentutkijan koulutukseni ja ammattini myötä piilottelen instituution pölyisen selän takana. Olen siis ideologiakriittisellä logiikalla jo valmiiksi osa hegemoniaa (jos kohta naiseudesta varmaan saan pientä hyvitystä). Lindstedt myös kuuluu tuttaviini, joten voin siinäkin mielessä olla jäävi. Tämä ei tosin estänyt minua kirjoittamasta juuri Oneironista (samalla kiittävän että kriittisen) arvion seuraavaan, maaliskuussa ilmestyvään niin & näiniin – pyrin parhaani mukaan välttämään kaveriarvion ummehtuneisuuden ja taskulämpimyyden, mutta jätän oman suoriutumiseni siinä muiden arvioitavaksi. Keskityin enemmän rakenteeseen, joten on tervettäkin puida ideologiaa.

Kenttä on valmiiksi miinoitettu, asiaan siis.

Jatka lukemista ”Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron”

Fassbinder ja RAF

Blogini lyhyen historian silmäillyin postaus on eilinen neggistelyni. Vaikka asia on tärkeä, suksee mietityttää, sillä perustin blogin alun perin fiilistelyä, en ränttäystä varten (kriittisyyttä ja kritiikkiä tietenkään poissulkematta!). Niinpä jaan vastapainoksi täälläkin puolella kirjoituksen (kuvineen päivineen – kuvatoimituksesta on kiittäminen kyllä festivaalia), jonka laadin alun perin DocPoint-festivaalin blogia varten. A German Youth -elokuvan ensi viikon lauantain näytös näyttää olevan loppuunmyyty, mutta torstain näytökseen on kai vielä lippuja. Etsiytykää sen äärelle. Ja Fassbinderinkin.

Ja eilisen postauksen perään on kai pakko huomauttaa, että elokuvafestivaalien eri julkaisualustoille tuotan ilomielin sisältöä talkoohengessä vapaalippupalkalla [silmää iskevä emoji tähän]

Alaston Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) koskettelee itseään ja itkee puhelimeen ”heidän” kuolleen. ”He” olivat Stammheimin vankilassa oikeudenkäyntiä odottaneet Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristit Andreas Baader (1943–1977),Gudrun Ensslin (1940–1977) ja Jan-Carl Raspe (1944–1977), jotka löydettiin hengettöminä vankiselleistään sen jälkeen, kun RAF:in yritys vapauttaa heidät kaappaamalla Lufthansan lentokone epäonnistui.

Jatka lukemista ”Fassbinder ja RAF”

Akateemisesta ilmaistyöstä (tai: Minä kaipaan Espalle takaisin)

Ainahan se nolottaa. Olen monet kerrat kutsunut rautaisia asiantuntijoita joko esitelmöimään tilaisuuteen tai laatimaan lehteen kirjoituksen, jonka jatkotyöstämiseen ja -toimittamiseen menee vielä koko joukko lisää arvokasta työaikaa (eikä julkaisua siltikään voi sataprosenttisesti taata). Usein syyllistyn jo valmiiksi siitä, ettei puhuja- tai kirjoituspalkkiota ole varaa maksaa.* Selkärankaisimmat kysyvät tätä jo heti kättelyssä ja sitten suorasanaisesti kieltäytyvät.

Toisaalta samalla tavalla olen itse toistuvasti tarjonnut asiantuntemustani joko kotimaisen tai kansainvälisen tiedeyhteisön ja yhteiskunnan käyttöön esitelmöimällä konferensseissa ja laatimalla esseitä, kirja-arvioita ja artikkeleita julkaisuihin, joissa ainoa konkreettinen palkka on taas yksi nimike lisää julkaisuluetteloon, joka taas ehkä auttaa jotain imaginääristä etenemistä imaginäärisellä uralla enemmän ja enemmän post-apokalyptiseksi muuttuvassa suomalaisessa akateemisessa maisemassa.

Otso Kantokorpi nosti ilmaistyökissan pöydälle julkaisemalla avoimen kirjeen Helsingin yliopiston tutkijakollegiumille. Kirjoitus on hieno ja jokaisen taistelevan humanistin pitäisi seistä sen takana – harva niin käytännössä tekee, mikä nolottaa taas lisää.

Jatka lukemista ”Akateemisesta ilmaistyöstä (tai: Minä kaipaan Espalle takaisin)”

Hyvää matkaa, Tsigi Tähtitomu

Yritin kirjoittaa postausta David Bowien kuolemasta, mutta kaikki alkoi kuulostaa jotenkin kornilta. En ole tottunut näihin tunneryöppyihin, koska yleensä minuun vaikuttaneet taiteilijat ovat olleet jo valmiiksi kuolleita siinä vaiheessa kun olen heistä innostunut. Bowien löysin asiaankuuluvassa seitsemäntoista vuoden iässä, ja ”Moonage Daydream” on yhä kauneimpia tietämiäni kappaleita, vaikka väärinkuulloksen vuoksi (”Put your raincoat to my head”) luulin jonkin aikaa sen kertovan turvaseksistä.

Kunnioitan sitä, miten Bowie teki omasta lähdöstäänkin taidetta (ties kuinka monetta kertaa – uudelleensyntymä on varmaan hänen uransa keskeisin aihio). Eipä tarvinut jäädä ihmettelemään, oliko hän ollutkin vielä elossa.

Kun oikein keskityn, haluan muistaa Bowien ihmettelemässä kärpästä maitotölkissään, vaikka se taisikin olla kokkelivekkulivaihetta.

Vaikken ole mikään Hestor ja vaikka koko Internet on tänään täynnä Bowie-muisteloita, halusin tuikata oman osuuteni ilmoille ja sanoa, että hänen musiikillaan oli ratkaisevina vuosina niin suuri merkitys minulle, etten oikein osaa sitä edes eritellä. Hyvää matkaa ja kiitos ajastasi, David Robert Jones.

Kun musiikki vaimenee, jää ainakin jalkojen töpinä. Tanssahtakaamme siis kaduilla.

 

 

DocPoint-tärpit

Tammikuu on inhokkikuukauteni. Joulut on jouluttu, jäljellä on vain kylmyys ja pimeys, kieltäymys ja härkäviikot. Onneksi on valonpilkkuna DocPoint, joka tänä vuonna kattaa laatudokkareita festarikansalle tammikuun viimeiseksi viikoksi. Ohjelmisto tarjoaa näkökulmia niin hoiva-asioihin, pakolaisiin, kameleihin kuin Elvis-impersonaattoriin. Itse en aikataulusyistä näe aivan kaikkia niitä elokuvia, joita haluaisin, mutta eritoten mielenkiintoni sekä suositukseni kohdistuvat seuraaviin:

Jatka lukemista ”DocPoint-tärpit”