Snadisti suspektit laulut I

Snadisti suspektit laulut I

Olen nyt vuoden asunut tilavammin kuin koskaan aikuisiällä. Niinpä viimein tänä kesänä otin luokseni vanhan rakkaan pianoni, joka oli jäänyt lapsuudenkotiini. Tämä on iloista, sillä musisointi lievittää stressiä tehokkaammin kuin juuri mikään muu. Soitan toki vaimennuspedaali pohjassa, mutta kylläkin laulan samalla. Anteeksi naapurit! Olen ottanut nuorempana laulutunteja, mutta pianistina olen itseoppinut – voin kertoa siitä joskus lisää, jos innostun muistelemaan musiikkiluokkanuoruuttani. Valitettavasti en osaa säestää klassisia liedejä (en ehdi vauhdissa kiinnittää tarpeeksi huomiota vasempaan käteeni ja f-avaimen tulkintaan, periaatteen tiedän kyllä), mutta sointuihin perustuva vapaa säestys toimii. Niinpä olen Suuri toivelaulukirja -pianisti. Minulla on ne kaikki! Paitsi ei useimpia niistä ei-numeroiduista, mielestäni apokryfisistä osista.

Olen soittanut ja laulanut toivelaulukirjat niin moneen kertaan läpi näiden vuosien aikana, että niitä paahtaessa on jäänyt aikaa syventyä sanoihinkin. Jotkut laulut ovat erityisen häiritseviä. Ajattelin, että niissä voisi olla ainesta tee-se-itse-kulttuurintutkimuksellisiin minianalyyseihin, ehkä samaan dekonstruktiiviseen tapaan, jolla Mikko Lehtonen kyseenalaistaa Merkitysten maailmassa (1996), onko ”Ikkunaprinssi”-iskelmän puhujan mielestä nyt hyvä vai huono asia, jos prinssillä on pienet viikset.

Ja olen ymmärtänyt, että pop-sanoitusten eetoksen puntarointi on just nyt kuuminta hottia, joten miksen mäkin vois testaa – ees tän yhen kerran vaan.

Jatka lukemista ”Snadisti suspektit laulut I”

Mainokset

Questionnaire de Proust

Koska edellinen (meta-)postaus liikkui paikoin jotenkin synkähköissä sävyissä, oli tarkoitus keventää tunnelmaa eräällä kesäklassikolla. Mutta bussin netti toimi eilisiltana vain pätkittäin, en päässyt kunnolla käsiksi haluamaani aineistoon. Kaivoin siis draftinaftaliinista klassisen Proust-kyselmän:

Jatka lukemista ”Questionnaire de Proust”

Gaters gonna gate (eli oma Oneiron-jatko-osani)

Disclaimer: Tähän keskusteluun ei pitäisi tuottaa enää yhtä ainutta whitesplainaavaa kirjallisuustätipuheenvuoroa (kuten valkoinen mies meille valkoisille tädeille mansplainasi ansiokkaasti – ei vaan, se on hyvä kirjoitus, asetelma vain on vitsikäs, koska se on!).

Mutta en voi olla tuottamatta, vaikka sitä ei ole pyydetty eikä sitä kaivata.

Jatka lukemista ”Gaters gonna gate (eli oma Oneiron-jatko-osani)”

Musidoran muikeat mulkoilut

Oneiron-gate jäi sen verran vielä pyörimään mieleen, että saatanpa kirjoittaa aiheen tiimoilta vielä toisenkin postauksen (ja laajentaa keskustelua tämän yhden teoksen ympäriltä muihin suuntiin) – mutta katsotaan, ehdinkö ja jaksanko.

Sillä välin haluan kiireesti taas suositella Orionin ohjelmistoa – ei, meillä ei ole blogiyhteistyötä, Eerikinkadun aarre vain on ollut minulle suurin syy muuttaa Helsinkiin. Nykyään tarjontaa täydentävät ilahduttavasti myös WHS Teatteri Union (vielä ehtii heti tänään tai nyt viikonloppuna tsekata huikean The Duke of Burgundyn) ja Kino Sheryl, joissa pitäisi itsekin käydä ahkerammin. Kino Engelkään ei taida ihan vielä olla remontissa, Korjaamo Kino taas avasi ovensa aivan vastikään, Rivieraa vielä odotellaan. On siinä cinéfiilillä säpisemistä!

Niin siis, se suositus. Louis Feuilladen satavuotiaan jännärisarjan Les Vampires pystyy kyllä katsomaan jyytuubista, mutta nyt se olisi nähtävillä kauniina 4K-restaurointina.

Jatka lukemista ”Musidoran muikeat mulkoilut”

Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron

En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa, koska olen yrittänyt kiriä rästihommia kiinni ja tuottaa tekstejä toisaalle, moniaalle. Mutta Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogin tämäniltapäiväinen postaus viritti halun kirjallisuudellisuuskommentointiin. Hubara siis kritisoi Laura Lindstedtin Finlandia-palkittua Oneironia kulttuurisesta omimisesta: Lindstedtillä ei olisi valkoisena suomalaisena naisena ollut oikeutta kirjoittaa (esimerkiksi) New Yorkin juutalaisen naisen anorektisesta elämästä ja taiteesta.

Koen pientä epämukavuutta tämän vastineen kirjoittamisesta, koska alkuperäinen teksti positioi itsensä kritiikin yläpuolelle, ainakin jos kritisoija on vääränlainen. Olen itse enemmistöä, valkoinen suomalainen cis-nainen. Kirjallisuudentutkijan koulutukseni ja ammattini myötä piilottelen instituution pölyisen selän takana. Olen siis ideologiakriittisellä logiikalla jo valmiiksi osa hegemoniaa (jos kohta naiseudesta varmaan saan pientä hyvitystä). Lindstedt myös kuuluu tuttaviini, joten voin siinäkin mielessä olla jäävi. Tämä ei tosin estänyt minua kirjoittamasta juuri Oneironista (samalla kiittävän että kriittisen) arvion seuraavaan, maaliskuussa ilmestyvään niin & näiniin – pyrin parhaani mukaan välttämään kaveriarvion ummehtuneisuuden ja taskulämpimyyden, mutta jätän oman suoriutumiseni siinä muiden arvioitavaksi. Keskityin enemmän rakenteeseen, joten on tervettäkin puida ideologiaa.

Kenttä on valmiiksi miinoitettu, asiaan siis.

Jatka lukemista ”Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron”

Fassbinder ja RAF

Blogini lyhyen historian silmäillyin postaus on eilinen neggistelyni. Vaikka asia on tärkeä, suksee mietityttää, sillä perustin blogin alun perin fiilistelyä, en ränttäystä varten (kriittisyyttä ja kritiikkiä tietenkään poissulkematta!). Niinpä jaan vastapainoksi täälläkin puolella kirjoituksen (kuvineen päivineen – kuvatoimituksesta on kiittäminen kyllä festivaalia), jonka laadin alun perin DocPoint-festivaalin blogia varten. A German Youth -elokuvan ensi viikon lauantain näytös näyttää olevan loppuunmyyty, mutta torstain näytökseen on kai vielä lippuja. Etsiytykää sen äärelle. Ja Fassbinderinkin.

Ja eilisen postauksen perään on kai pakko huomauttaa, että elokuvafestivaalien eri julkaisualustoille tuotan ilomielin sisältöä talkoohengessä vapaalippupalkalla [silmää iskevä emoji tähän]

Alaston Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) koskettelee itseään ja itkee puhelimeen ”heidän” kuolleen. ”He” olivat Stammheimin vankilassa oikeudenkäyntiä odottaneet Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristit Andreas Baader (1943–1977),Gudrun Ensslin (1940–1977) ja Jan-Carl Raspe (1944–1977), jotka löydettiin hengettöminä vankiselleistään sen jälkeen, kun RAF:in yritys vapauttaa heidät kaappaamalla Lufthansan lentokone epäonnistui.

Jatka lukemista ”Fassbinder ja RAF”